Käytiin eilen illalla katsomassa Aki Kaurismäen uusin elokuva Kuolleet lehdet.
Ohjaaja on haastatteluissa sanonut itse, että viina tuhosi hänen elämänsä, ja tämä elokuva kertookin alkoholistista, jonka alitajunta panee hirveästi raitistimiselle hanttiin. Heti alkuun hän pudottaa taskustaan elämänsä naisen puhelinnumeron, ja kun hän asioiden edistyttyä on viimein saanut kaadettua viinat viemäriin ja lähtee siitä saman tien naisen kämpille, hän jää raitiovaunun alle.
Elokuva on sydämellinen komedia. Kaikki komiikka perustuu ristiriidoille kuten tämän elokuvan kohdalla jo lähtökohtaisesti sille, että tämä on työläistrilogian neljäs osa. Elokuva kertoo meistä suomalaisista, maailman surkeimmasta kansasta, joka julistetaan kansainvälisellä päätöksellä vuosi toisensa jälkeen maailman onnellisemmaksi kansaksi. Elokuvassa soivat taustalla elämän läpitunkemattomasta kurjuudesta kertovat laulut, ja kulminaatiopiste tässä suhteessa on Maustetyttöjen biisi, jossa elämän vankilassa ei pääse edes kuollessaan, sillä hautausmaidenkin ympärillä on aidat.
Kaurismäki on huhujen mukaan tämän elokuvan myötä luopumassa Oscar-boikotistaan. En tiedä, mahtavatko jenkit älytä tämän elokuvan ideaa. Ranskalaisilla ei ole tätä ongelmaa, sillä heillä on omat godardinsa sun muut. Mutta amerikkalaiset…Hmmm…Elokuvassa, muuten, otetaan kantaa taide-elokuvastandardiin: elokuva-asiantuntijat vertaavat teatterista ulos astuessaan jotain zombiekauhuelokuvaa elokuvan historian klassikoihin.
Kaurismäen ansio on mielestäni se, että hän pystyy esittämään suomalaiset idiotteina ilman että katsojan tarvitsee tuntea myötähäpeää, ja sama ansio on Maustetytöillä. Kuolleita lehtiä katosessaan elokuvayleisö – ainakin suomalainen – saa nauraa ääneen, mutta se on sympaattista naurua, jota naurettuamme kestämme taas paremmin omaa, itseluomaamme pohjatonta murheen alhoamme. (16.9.2023)
Lisää terveisiä murheen alhosta
Jafar Panahlta on kielletty elokuvien teko, ja hän oli viime vuonna näihin aikoihin vangittunakin niin kuin on ollut joskus ennenkin, mutta ei se mitään, hän tekee elokuvia silti, ja tässä elokuvassa Ei karhuja hän kertoo, miten se on mahdollista. Se on mahdollista siten, että Iran on niin korruptoitunut valehtelevien pullopersesikojen maa, että mikä tahansa määräys voidaan kieltää eivätkä viranomaiset voi tehdä muuta kuin kiduttaa, mielellään kuoliaaksi, elleivät sitten teloita suoralta kädeltä. Mutta mitään kieltoahan Iranissa ei noudateta, naudattamatta jättäjät vain voidaan tapaa, ja se on kyllä merkki totaalisen toimimattomasta yhteiskunnasta. Iran onkin hyvä esimerkki kovien rangaistusten propagoiille: kovista rangaistuskista kuten kuoleman tuomiosta ei ole järjestyksen pitäjksi, jos kansalaisten ja hallinnon välillä ei ole enää alkeellisintakaan luottamusta.
Se taisi olla toissapäivää, kun tuli vuosi täyteen Mahsa Aminin vankilakuolemasta. Mahsa Aminin menehtymistä seuranneissa mellakoissa kuoli epälukuinen määrä porukkaa, lisää kuoli vankiloissa; virallisesti teloitettiin kuolemaan tuomittuina seitsemän. Eilen oli Hesarissa juttu tämän päivän Iranista Mahsa Aminin kuoleman vuosipäivään liittyen, ja kas, Aminin marttyyrikuolemasta ja niistä seitsemästä mielenosoituksiin osallistumisesta langetetusta kuolemantuomisota oli jutun mukaan ollut heidän asialleen apua: kuulemma Iraniin ilmaantuu kaiken aikaa enemmän paikkoja, joissa sukupuolella ei ole väliä ja nainen voi olla ilman hijabia, vaikka ilmiantojärjestelmä toisaalta toimiikin. Mutta aiheesta oli juttu myös Al-Jazeralla, eikä siinä jutussa nähty kuin tilanteen kiristymistä. Joten mene, tiedä...
Panahin elokuva kertoo siis siitä, miten hän tekee iranilaisesta pienestä rajakylästä käsin netin kautta elokuvaa Turkin puolella rajaa. Elokuvaa tehdään siis itse elokuvan tekemisestä. Se on vähän kuin reaaliaikainen dokumentti. Yhteyksissä on vikoja monellakin tavalla, ei vain teknisesti. Ne yllättävät Panahin, vaikka hän on istunut vankilassa niiden takia, vaikka on toki yllättävä se teknineniin ykstyiskohta, että Turkin liittymät toimivat rajakylässä paremmin kuin omat.
Kylä on takapajuinen. Omasta mielestään kyläläiset noudattavat vain perinteitään ja ovat kunnon ihmisiä. Ihmiset toistelevat pitkin elokuvaa toistamistaan, miten ovat kunnon ihmisiä, vaikka kaikki tapahtumat viittaavat tarkalleen päinvastaiseen. Kaupunkilaiselle Panahille on kylän vanhimman suosituksesta vuokrattu kämppä, sillä kylässä tarvitsevat kaikki lisätuloja. Ongelman muodostaa se, että kaupunkilaisella on kameroita, joista yhtä hän lainaa vuokraisännälleen, että tämä voisi kuvata jalkojenpesuseremonian, perinteisen kihlauksen vahvistamisen. Toisella kameralla Panahi innostuu kuvailemaan itse kotimieheksi jäätyään siinä pihapiirissä.
Mutta vuokraisäntä sotkee sen, milloin kamera kuvaa ja milloin on sammutettuna, joten kamera tallentaakin keskustelun, jossa epäillään kaupunkilaisen olevan vakooja – mitä hän vakoilisi, sitä ei kerrota – ja että hänestä pitää päästä eroon. Kun Panahi katsoo vuokraisäntänsä kuvaamaa materiaalia hän näkee myös seremonian, alistuneen surkean sulhasen puvussa ja naisen kameraan selin kokonaan huivilla peitettynä, mutta pää yhtä painuksissa kuin sulhasella.
Kaupunkilaisseta päätetään hankkiutua eroon. Tekosyynä käytetään sitä, että tämä olisi kuvannut erään kielletyn pariskunnan. Lyödään vähän niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla – päästään eroon kaupunkilaisesta ja väärässä suhteessa seurustelevista. Panahia vaaditaan luovuttamaan kuva pariskunnasta todisteeksi paitsi omasta puolestaan, ikään kuin tunnustukseksi, myös metelin nostamiseksi kahden nuoren suhteesta. Panahi ei ole ottanut väitettyä kuvaa, vaikka yksi pikkupoika todistaa asiasta tai pikemminkin sen vierestä, ja kun Panahi puolestaan pyytää pikkupoikaa todistamaan asiasta toisesta aspektista, tämä ei kelpaa todistajaksi, koska on lapsi. Eli perinteisiä sääntöjä sovelletaan miten kulloinkin kenellekin sopii.
Seuraa monenmoista härdelliä niin kylässä kuin filmauspaikalla Turkin puolella. Kuvauksia johtava projektipäällikkö livahtaa Iranin puolelle ja yrittää houkutella Panahia piipahtamaan Turkkiin. Se on helppoa kunhan vain tuntee tietyt tyypit, ja Panahi käykin rajalla ja näkee, miten pikakyydeiksi kutustut autot vilahtavat vuoristotiellä. Panahi ei suostu tuumaan, mutta vuokraisäntä tulee pian valittamaan, että Panahin hienossa autossa on pölyä eikä se ole heidän kylänsä pölyä vaan samaa, jota on pikakyytien autoissa. Eli kaikki tietävät pikakyydeistä, koska käyttävät niitä itse, mutta se on synti, että Panahi on edes käynyt rajan lähettyvillä.
Tarkoituksena on saada aikaan verilöyly, ja se saadaan.
Kuvauspaikalla filmataan sitä, miten Turkissa hankitaan ulkomaalaisten passeja, joilla voidaan jatkaa eteenpäin Eurooppaan, eikä passien oikeista omistajista kannata kantaa murhetta, sillä vaikapa nyt ranskalainen saa heti varastetun passinsa tilalle uuden. Mutta nyt on niin, että Turkissa ei ole enää hengenvaaraa, joten filmattavana olevan elokuvan toisen päähenkilön Zaran miesystävä ei haluakaan lähteä Pariisiin kuten on sovittu, ja mies hankkii passin vain Zaralle. Zara snaijaa kyllä, milloin häntä kusetetaan – hän on istunut vankioissa ja ollut kidutettuna ja selvinnyt tähän asti. Mutta nyt häntä häiritsee, että häntä yritetään kusettaa sellaisten henkilöiden taholta, joihin hän on eritoten luottanut. Ja siihen on osallistumassa myös elokuvan ohjaaja, Panahi, sillä onhan hänen täytynyt tietää asiasta. Zara hukuttautuu.
Pahahi häädetään kylästä, ja hänen pois ajaessaan kyläläisten toinenkin päämäärä on saavutettu. Kielletyn suhteen pariskunta on ammuttu, ja sen on tehnyt härdellin aikana perinteeksi tunnustettuun tapaan mies, jolle tyttö oltiin syntyessään luvattu, vaikka mies on itsekin sanonut, ettei hän piittaa tytöstä pätkän vertaa.
Elokuvan nimi tulee siitä, että karhuja on tai ei ole riipuen siitä, mitä puhuja puhuteltavaltaan haluaa.
Kolme ruumista, siis. Ja kaikki valehtelun ja kaksinaismoralismin tähden. Aluksi Panahi näyttää ajavan ampumispaikan ohi. Mutta viimeisessä kuvassa elokuvaohjaja kiskaiseekin käsijarrusta. Karhjuja kun nyt kertakaikkiaan ei ole.
Panahin elokuvassa käsitellään siis sitä, miten ihmiset valehtelevat kaiken mahdollisen toiseksi kuin se on ja käyttävät siihen kaikki mahdolliset tekosyyt. Panahin elokuvassa tämä tapahtuu ristiin ja rastiin itse kunkin kulloiseksikin lyhyen tähtäimen omaksi eduksi, mutta syylliset ovat viime kädessä yksiselitteisesti syyllisiä.
Eilen illalla tuli telkkarista Todd Phillipsin ohjaama Batman-sovellutus Joker. Siinä asetelma on hiukan toinen: uhrit ja syylliset menevät pahasti sekaisin. Jokerissa ihmiset valehtelevat ennen kaikkea itselleen ja vasta sitä myötä toisilleen, ja erityisen helppoa tämä itselleenvalehtelu on jakaa eteenpäin omalle lapselleen. Eräs hullu, monella tapaa itsekin hyväksikäytetty äiti on kutonut monikerroksisen valheverkon kertoakseen itse itselleen paremman tarinan ja huijatakseen poikansa palvelemaan itseään kuin olisi poikansa lapsi eikä päinvastoin. Äitiä hyväksikäyttäneet ovat pahoinpidelleet myös lasta, mitä äiti on kieltäytynyt näkemästä aina siihen mittaan, että kutsuu Arthuria nimellä Happy. Itse Arthur haluaa käytettävän itsestään nimeä Joker, sillä hänen on täytynyt vitsialla koko ikänsä pitääkseen äitinsä hyvällä tuulella.
Arthurilla on taipumusta joutua alituiseen hakatuksi. Hän on keikkapelle, ja yhdeltä kollegaltaan hän saa aseen, että voisi alkaa puolustaa itseään. Arthur on mielisairas, ja hän sanoo kollegallekin, ettei hänelle saa antaa asetta. Ja siten alkaa tapahtumien vyöry oikeastaan siitä, että äidin valheet alkavat kerros kerrokselta paljastua.
Klovnimurhaaja kiinnittää paljon huomiota kaupungissa, Gothamissa, sillä Batmanin maaimassahan ollaan. Kaupungin ovat vallanneet rotat, ja vaikka Batman on vasta pikkupoika Bruce, jota Arthur jossain vaiheessa arvelee velipuolekseen, on hyvä muistaa, että Batam-hahmon luojien alkuperäisessä kieliympäristössä lepakko oli Ledermaus eli "nahkahiiri" samoin kuin on pidettävä mielessään sekin, että juutalaisessa kulttuurissa rottia pidetään jopa ihmiskunnan yleiseen iljetykseen nähden aivan poikkuksellisen iljettävinä, joten kun tämän elokuvan ulkopuolella pelastajaksi ilmaantuu nahkoarotta, kyseessä on sabbatealainen käsite.
Kaikki väärinymmärretyt, kärsivät ja murheilla raskautetut näkevät klownisarjamurhaajassa pelastajan. Syntyy mellakoita, joiden aikana Joker nousee väkijoukon keskelle auton katolle seisomaan kädet levällään kuin Kristus ristillä.
Mutta tässä ei ole kaikki. Mellakoitsijoista suurin osa on sonnustautunut tehdastekoisiin pellenaamareihin. He eivät osoita mieltään omilla kasvoillaan. Asiat ovat Gothamissa kyllä pielessä, mutta mellakoitsijat lisäävät näin vain oman kerroksensa aikaisempiin valheisiin, ja auton katolla seisova Joker maalaa verellä uuden pellenhymyn tuhriutuneen tilalle. Viimeisissä kuvissa Joker hyräilee vankimielisairaalssa että I'm dreaming, I'm dreaming my life away…
Kaiken tämän jälkeen itselleni juolahtaa mieleen se, että kun kirjoitetaan fyysisesti sairaista, kerrotaan vain niistä, jotka ovat selvinneet vaikapa nyt syövästä, ja mukana ylistetään kaikkia niitä, jotka ovat olleet mukana suuressa sankaritarinassa lääkäreistä läheisiin. Mutta mielisairaiden ympärillä ei ole koskaan sankareita. Joker-elokuvassa vilautetaan pariin otteeseen Jokerin muistikirjan tekstiä, jossa todetaan, että raskainta mielisairaudessa on se, että pitää yrittää esittää kuin ei olisi sairas, mitä muilta sairailta ei edellytetä. Onko tähän dilemmaan ratkaisua? Luultavasti ei. Kaikki sairaudet rasittavat paitsi sairasta myös yhteiskunnan terveydenhoitojärjestelmää ja sairaan läheisiä, mutta eniten kaikkia tahoja rasittavat mielisairaudet, mukaan lukien riippuvuudet. Itselleni ei näin äkkiseltään tule mieleen mielensortumiseen liittyviä edes etäisesti aidonoloisia sankaritarinoita kuin ehkä saksalainen Ku'damm-tv-sarja.
Traagisinta Jokerissa on se, että Arthur tajuaa syvästi olevansa sairas. Hän vain ei ole koskaan ennen elokuvan loppupuolta voinut aavistaakaan, miksi on sairastunut.
Arthur tappaa äitinsä tyynyllä tukehduttaen, mutta muut aina itsensä yli kävelleet hän ampuu. Asiat eivät muutu näistä tappamisista miksikään, aivan niin kuin Iranin hallinnon toimeenpanemat kuolemantuomiot eivät muuta Iranin ongelmia miksikään. Jotkut vain saavat näistä kuolemantapauksista elementtejä omiin valheellisiin tarinohinsa.
Ilmeisesti Joker saa jatkoa. Alkuperäiskertomukselle uskollisesti Bruce'in vanhemmat tulevat ammutuiksi hänen silmiensä eteen, mutta sitä en muista, kuuluuko alkuperäiseen juoneen, että sen tekee Joker. Tässä elokuvassa niin kuitenkin käy.
Se pitää vielä Jokerin pääosanesittäjästä sanoa, että hän on hyvin uskottava. Useimmat meistä riittävän pitkään eläneistä ovat joutuneet tekemisiin mieleltään järkkyvien/järkkyneiden kanssa, ja olemme nähneet elävässä elämässä, miten pieni on se kuilu, joka erottaa ehjän sortuneesta, miten sitä kuilua on mahdoton ylittää, kun toista ei vain enää tavoita ja miten siinä väkisin tulee mieleen, että ehkä tuon mieleltään järkkyneen johtopäätökset saattavat olla oikeat. Kaikki tämä näkyy erinomaisesti Joaquin Phoenixin näyttelijäntyössä.
Näissä elokuvissa ei ole mitään edes surkuhupaisaa. Onneksi elämme tässä masennuslääkkeillä kyllästetyssä maailman onnellisimmassa maassa emmekä Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa emmekä Iranissa. Meillä on sentään Aki Kaurismäki. Ja Aapeli. (17.9.2023)
