Venäjän ortodoksinen kirkko on jo jokusen vuosikymmenen osoittautunut läntisen kristillisyyden ja ymmärtääkseni myös ortodoksisen kirkon Konstantinopolin patriarkaatin näkökulmasta aika oudoksi. Ilmiön ymmärtämystä lisäsi takavuosina Adamskyn teos Nuclear Orthodoksy. Sen pääväittämä oli, että Venäjän ortodoksinen kirkko teki merkillisyyksiä kuten ydinaseiden siunauksia ja ikonostaasien ja relikkien avaruuteen sinkoamisia luodakseen jonkinlaista uutta, mutta samalla perinteistä arvopohjaa Neuvostoliiton romahtamista seuranneeseen tyhjiöön. Suurin riski olivat aiemman arvostetun tasemansa sotateknologiassa menettäneet, joiden mielenterveyksille tilanne kävi, kun oli selvää, että vanhoihin aikoihin ei ollut enää paluuta. Näillähän tyypeillä kun oli tietotaitoa reagoida vaikka painamalla jotain väärää nappia.
Meidän on lännessä ollut äärettömän vaikea käsittää näitä noitakikoilta vaikuttavia temppuja. Mutta jokin aika sitten on ilmestynyt kirja, jota ei ole alkujaan tarkoitettu nykyvenäläisen mentaliteetin kyökkipsykologisointin, mutta käytänpä sitä nyt siihen tarkoitukseen.
Lännessä on koettu yllättävänä, että iso osa maailman ihmisistä ei enää pidä länsimaista elämäntapaa tavoiteltavana. Osa kritiikistä on minusta ihan järkevää: meillä lännessä on järkyttävän pitkät kuolutusajat, stressaava menestymispakko ja käytännössä vaikkei ehkä virallisesti koko valveillaoloajan vievät työajat. Tätä länsimaiseen elämäntapaan liittyvää kognitiivista dissonanssia kuvaa Serafim Rosen kirja Nihilismi. Kirjoittaja on kuitenkin umpiamerikkalainen. Teos on alkujaan julkaistu vuonna 1994, aika kauan Rose'in kuoleman jälkeen, ja sen oli tarkoitus olla vain yksi osa moniosaista kokonaisuutta. Suomennoksen on julkaissut Valamo kustannus.
Serafim Rose (Eugene Dennis Rose, 1934–1982) on kuulema edelleen etenkin Itä-Euroopassa arvostettu ortodoksinen pappismunkki. Ainakin osin tämä johtunee hänen sellaisista näkemyksistään kuin "Olemme jo aiemmassa luvussa nähneet, että paras tapa yhdistää kristinuskon Totuus malliseen hallintoon on ortodoksikristillinen keisarikunta. Tällaisessa järjestelmässä ehdoton määräysvalta on luovutettu hallitsijalle […] Ortodoksikristillinen monarkia on hallintojärjestelmä, jolla on taivaallinen alkuperä ja jonka toiminta suuntautuu perimmältään kohti tuonpuoleista".
Normaalin, terveen ihmisen määritteleminen on vaikeaa ja ehkä useinmiten suorastaan tarpeetontakin, sillä rajaa mieleltään tavallisen ja poikkeavan välille on vaikea vetää. Tämä Rosen teksti ei mielestäni kuitenkaan ole tällainen vaikea rajatapaus, vaan hän on melko selvästi lipsahtanut jonnekin omaan n-ulotteiseen vektoriavaruuteensa, jonka hän arvelee jakavansa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Niin kuin varmaan jakaakin. Normilänkkäristä tässä Rose'in kirjassa on jotain pielessä. Ne meistä – eli suomalaisten enemmistö – joilla on tai on ollut päihderiippuvaisia läheisiä, tunnistavat ilmiön. Juuri tällä tavalla vääristyy ihmisen tajunta, kun vaikkapa nyt alkoholin käyttö on ylittänyt rajan alkoholismin puolelle; ne meistä, jotka tuntevat henkilöitä, jotka ovat jotenkin päässeet eroon varsinaisesta päihteidenkäytöstä, ovat huomanneet, että tämä vaurio säilyy raitistumisensa jälkeen. Yksi oire siitä usein on se, että toivotaan jotain vahvaa poliittista tai miksei muutakin auktoriteettia. Kyökkipsykologinen selitykseni tälle on oman käyttäytymisen hallinnan menetyksestä johtuva tarve sille, että joku muu alkaa kontrolloida kyseisen henkilön tekoja ja näin vapauttaa asianosaisen vastuusta. Tähän kuuluu ehdottomiasti aina se, että kaikkien muidenkin pitää alistua samalle auktoriteetille, sillä elleivät alistu, nämä voivat altistaa henkilön uudelleen itsekontrollin ulottumattomissa olevalle käyttäytymiselle kuten päihteille.
Rose viettikin villin nuoruuden vakavine päihdeongelmineen.
Hän oli myös homoseksuaali ja aktiivisessa suhteessa silloin, kun suhteen molemmat osapuolet hakeutuivat Venäjän ortodoksisen kirkon huomaan 1960-luvun San Franciscossa. Rose'in poikaystävä kyllästyi pian, mutta Rose löysi uuden ystävän, jonka kanssa lopulta lähti perustamaan Kalifornian Platina-nimiselle paikkakunnalle Pyhän Herman Alaskalaisen luostaria ja sai uuden nimen Serafim.
Päihteiden lisäksi Eugen Rose oli etsinyt totuutta itämaisista fiosofiista – hän jopa opiskeli asiaa varten kiinan kieltä, ja itämaisista kielistä hän suomentajan esipuheen mukaan suoritti maisterin tutkinnon. Lisäksi hän oli ollut hurmaantunut Nietzschestä, joka tunnetusti julisti jumalan kuolleeksi. Kirjassa ei – ei itse Rosen tekstissä eikä suomentajan esipuheessa sen enempää kuin suomennetussa englanninkielisen laitosen esipuheessa – mainita Rose'in homoseksuaalisuudesta, mutta kaikkilla muualla sitä pidetään ehkä toiseksi eniten Rose'in defenssiivisiin näkemyksiin vaikuttaneena henkilöhistoriallisena seikkana. Rose'in nuoruudenaikoina 1950 ja -60-lukujen vaihteessa homoseksuaalisuus ei ollut kovinkaan suvaittua, eikä tilanne Rose'in 1960-luvulla tapahtuneen kääntymyksen ensivuosiin mennessä suuresti muuttunut. Tämän päivän Venäjällä, sen ortodoksinen kirkko mukaanlukien, suhtaudutaan verrattain kielteisesti homoseksuaalisuuteen, pääargumenttikin länttä vastään tuntuu nimenomaan kiteytyvän siihen, että Eurooppaa nimitetään Gayroopaksi. Tältä osin Rose tuo mieleen vanhemman aikalaisensa, homoseksuaalin runoilija W.H. Audenin, joka nuorena kommunisteja tai ehkäpä pikemminkin natseja sympatiseerattuaan kääntyi katolisuuteen; hänelle huomautettiin, että katolinen kirkko ei hyväksy homoseksuaalisuutta, mihin Auden oli vastannut, että ei se mitään, hän hyväksyy, ja lähti autuaasti hymyillen messuun. Venäjän ortodoksisen kirkon kanta ei ehkä ole aina ollut yhtä jyrkkä kuin tänä päivänä, sillä Paavo Hohti kertoo kirjassaan Bysantti, että ainakin Serbiassa ortodoksinen kirkko siunasi mies- ja naispareja veljeys- ja sisaruusavioliittoihin vielä 1970-luvulla.
Koska kiinnostus nihilistisiin ja anarkistisiin filosofioihin kuului Rose'in menneisyyteen, hän luonnehtii niitä nyt kirjassaan jälkiviisauden valossa lapsellisiksi. Samalla hän pitää etenkin nietzscheläisyyttä erityisen tuhoavana. Itse asaissa hän pitää maailmaa suorastaan jo tuomittuna juuri mainitunlaisten filosofioiden johdosta.
Mikä sitten on ihmisen osa tässä elämässä? – Iloitseminen tulevasta iankaikkisesta elämästä. "Uskottomilla ei voi olla mitään käsitystä siitä, mitä iankaikkinen elämä merkitsee uskoville kristityille", hän kirjoittaa. Hän vastustaa "liberaalin protestantismin" käsitystä, jonka mukaan "Tulevastaa elämästä on tullut jonkinlainen hämärä varjojen valtakunta, jossa ihminen voi saada "ansaitun levon" kaikkien elämän vaivojen ja uurastuksen jälkeen". Rose ei kovin paljon kerro tästä tulevasta taivaasta, mutta sen hän toteaa painokkaasti useaan otteeseen, että siellä vallitsee absoluuttinen totuus. Ja kaiken muuttuminen suhteelliseksi onkin se helvetti, johon nihilismi on maailman ajanut. Rose ei voi sietää maailmaa, jossa mikään ei ole varmaa.
Yhdestä asiasta minä kuitenkin olen Rose'in kanssa samaa mieltä. Hän nimittäin pitää hirvittävänä sitä (jo tätä teksiään 1980-luvulla kirjoittaessaan) kaikkialla propagoitua maaimankuvaa, "jossa epäinhimillinen teknologinen järjestelmä ratkaisee kaikki maailman ongelmat, mutta hintana on ihmissielujen orjuuttaminen". Ihan samaa mieltä, mutta sinnepäin, olen seuravasta: ""Menestyminen", nimenoman "neron" menestyminen pyrkimystensä ilmaisemisessa riippumatta siitä, mitä nuo pyrkimykset ovat, korvaa erinomaisuuden. Tällaisilla uusilla kriteereillä arvioiden Hitlerkin oli "menestyksekäs" […]" Minua tosin kiinnostaisi, mitä Rose mahtoi sitten tarkoittaa "erinomaisuudella".
Rose julistaa kaikenlaiset taiteen ja filosofian avantgardistit sun muut uudenetsijät itsetarkoituksellisiksi kapinallisiksi, jotka hakevat vain jännitystä elämäänsä. Tällaisesta kapinoinnista ei voi seurata mitään muuta kuin väkivaltaa ja ihmisten ajautuminen häiriintyneeseen tilaan – siihen, missä hän oli ollut ennen Venäjän ortodoksiseen kirkkoon tutustumistaan.
Tämä kirja ei ehkä tarjoa teologisessa mielessä paljonkaan. Mutta tämä on hyvä kuvaus siitä, miten päihdeongelmainen, vaikka sitten niistä kuiville selvinnytkin, positioi itseään maailmaan. Vakavat päihdeongelmat lienevät hyvin turvattomia tiloja, sillä niihin ajauduttuaan ihminen ei voi enää luottaa itseensä vähääkään.
Mutta minkä verran voi luottaa kukaan? Olen elänyt riittävän kauan tiedostaakseni mainiosti, että kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa, ja takuuvarmasti ihmiselle tapahtuu ensi viikolla se, mistä hän tänään vannoo, että sitä hänelle ei ainakaan tapahdu. Jotkut meistä sietävät tätä perimmäistä epävarmuutta paremmin kuin toiset, ja nekin, jotka ovat tähän asti hyvin sietäneet, voivat romahtaa, kun sellainan paikka tulee. Tässä kohden minun mielestäni astuu kuvaan armo, eikä se minun mielestäni edes ole uskonnollinen käsite.
Serafim Rose'ilta puuttuu armo, ja sen hän himoitsisi korvata jollain ihmeellisellä maailmallisella, mutta samalla jumalallisella diktaattorilla. Valitettavasti yksikään maailman itsevaltias, oli julistautunut Jumalan asettamaksi tai ei, ei ole osoittautunut kovinkaan hyväksi ihmiseksi. Siksi itsevaltiailta pitää suojautua kaikin keinoin. Sorry, Serafim, mutta näin se vain on – paitsi ehkä aktuaalisesti tai ehkä vain potentiaalisestikin päihderiippuvaisten mielestä. Itsevaltiaita ei vastusteta siksi, että vastustettaisiin rajoituksia ja auktoriteetteja, koska pidetään itseä jumalana, kuten Rose arvelee. Suurin osa itsevaltiuden vastustajista päinvastoin kannattaa sovittuja sääntöjä ja sovitusti valittuja auktorteetteja ja itse asiassa pitävät johdetavana olemista erityisenä taitona siinä kuin johtamistakin.
Mutta hyvä muistutus siitä, miten ihmisen ajattelu voi suistua raiteitaan, tämä kirja on. Ja samalla on syytä muistaa, että sama voi tapahtua itselle. (2.6.2023)
