Mietin tovin, kirjoitanko Pierre Lemaitren romaanista Loistavat vuodet, sillä en suoranaisesti pitänyt siitä, mutta sitten päätin, että pitääpä sittenkin sanoa pari sanaa, kun tosiasia nyt kuitenkin on, että se ei ole lastenkirjalisuutta eli ei kerro tuhannesti toistettua höpinää nuoruuden ahdistuksesta.
Romaani on aikuisten kirjallisuutta ja kertoo siitä, miten kaikki ihmiset paljastuvat ajan kanssa aivan erilaisiksi kuin itse kukin on jokaisesta muusta luullut. Tämän tosiasian kanssahan sitä inhimillisesssä elämässä yritetään pärjätä, ja klassisin kiteytys aiheesta taitaa olla se D.H.Lawrence'in toteamus, että jokainen ihminen on petollinen jokaiselle muulle, sillä hänen pitää olla uskollinen omalle sielulleen. Mitä vanhemmaksi elää, sitä vanhemmaksi elävät kaikki muutkin lähipiirissä, ja sitä useammat yksilölliset tarinat osoittautuvat vääriksi. Vanhenemisen luonteessa on tasan kaksi linjaa: toinen on se, että särmät pehmenevät, ja toinen se, että pehmeät osat hioutuvat elämän tyrskyissä pois ja jäljelle jäävät vain särmät. Etenkin viimemainittu versio järkyttää lähimmäisiä, sillä ilmenemismuodot ovat aina yllättäviä, enkä tarkoita nyt vain vanhoja ihmisiä vaan kaikkia sen ikäisiä, että muutamat elämän käänteet ovat jo ehtineet vaikuttaa. Tässä Lemaitren kirjassa helpoiten poishioutuvaa on eettisyys.
Ylläolevasta voisi päätellä, että tämä oli mielestäni hyväkin kirja, mutta kirjoitustyyli oli muotoa ta-ta-ta-ta-ta-ta… ja niin edes päin hamaan viimeisen sivun viimeiseen kirjaimeen. Mutta aihepiiriltäänhän Lemaitre näyttäisi olevan Ranskan Ljudmila Ulitskaja.
Molemmat kirjailijat väittävät selkeästi, että ihmisten taipumus reagoida kriiseihin vaihtelee. Kaikkihan me olemme joutuneet näkemään, miten samanlainen tilanne romahduttaa yhden mutta vaikuttaa toiseen vain niin, että tämä ottaa opikseen. Mutta kun Ulitsajan romaaneissa ensinmainitut toistavat samoja virheitään ja ajautuvat itsemurhaan kieltäytyessään hyväksymästä, että maailma ei tule koskaan muuttumaan sellaiseksi kuin he toivovat, Lemaitrella vastaavanlaisesta henkilöstä tulee sarjamurhaaja.
Koska tämä Lemaitren romaani on ankarasti juonikeskeinen, ei siitä sen enempää – ja kas, tämäkin on ero Ulitskajaan: Ulitskajan kertomusten juonet voi mainiosti paljastaa, sillä ne ovat vain varsinaisen asian ilmiasu…
Eli siis huolmatta siitä, etten pitänyt Loistavien vuosien kirjotustyylistä, suosittelen tätä kaikille, jotka eivät jaksa enää lukea kaunokirjallisuutta, koska kaikki nykykirjallisuus tuntuu olevan lastenkirjallisuutta. (23.9.2023)
