Pyrin välttelemään muotikirjoja, mutta nyt tulin lukeneeksi Maria Petterssonin teoksen Suomen historian jännät naiset lähinnä siksi, että ammattihistorioitsijat ovat vaivautuneet paheksumaan sitä. Muistan yhden aikaisemman tapauksen, Tapio Martikaisen Pico della Mirandola -käännöksen, josta vastikään edesmennyt – painavat mullat hänen haudalleen – Osmo Pekonen kävi kiivasta ja pitkäaikaista mediadebattia, kun hänen mukaansa teos olisi pitänyt "antaa" suomennettavaksi joillekin "paremmille professoreille". Martikainen, kansanopisto-opettaja, oli kuitenkin vain ottanut sen omia aikojaan ja suomentanut ilman mitään lupia Osmo Pekoselta. Pekonen ei suostunut ottamaan huomioon sitä, että "paremmilla professoreilla" olisi ollut 400 vuotta aikaa kääntää se teos, mutta eivätpä olleet kääntäneet.
Joten tällä tapauksella raskautettuna tartuin Petterssonin kirjaan, vaikka tässä yhteydessä on muistettava, että Journalisti-lehden päätoimittajalla on aika paljon paremmat rahkeet kohdata julkista krtiikkiä. Mutta silti sitä ei voi välttyä niskakarvojen pörhistymiseltä, kun ammattilaset moittivat, kun joku diletantti tekee jotain, mitä ammattilaiset itse eivät ole vaivautuneet tekemään.
En tiedä, olisiko ammattihistorioitsijoita lohduttanut, jos otsikossa olisi partitiivi, ts. se kuuluisi Suomen historian jänniä naisia, sillä kyllähän tässä itse kullekin harrastaja-historiafriikille juolahtaa mieleen jänniä naisia, jotka jostain syystä eivät ole päätyneet tähän kirjaan.
Pettersson kieltämättä vaikuttaa pyrkineen jättämään joukosta niitä, joiden on arvellut jakavan mielipiteitä tai joista on hyvä tietoisuus entuudestaan olemassa – esimerkiksi Minna Canthia tässä ei ole. Saman aikakauden naisasialinjalta tässä kerrotaan vähän tuntemattomammista henkilöistä kuten naisten veistokoulun perustaneesta Vera Hjeltistä, joka kunnostautui myös salatieteissä ja työsuojelussa. Pettersson ehkä painottaa tuossa veistokouluhommassa mielestäni väärää kohtaa, sillä sen lisäksi, että veistelemään päästettiin naisia, uutta oli myös se, että asioita ei ruvettu suoralta kädeltä sorvaamaan puuhun vaan ne ensin piirrettiin, mikä oli tuohon aikaan todella vallankumouksellista. Journalistina Petterssonilta olisi odottanut, että hän olisi puuttunut myös niihin tekijänoikeuskiistoihin, joihin Hjelt joutui mukaan, kun hänen, arkkitehti Stenbäckin ja opettajaseminaarinlehtori ja tehtailija Eero Mäkisen laatimissa piirustusoppaissa ja muissa oppimateriaaleissa jätettiin joskus Mäkinen crediteistä pois, koska Mäkinen ei hyväksynyt poikien veistonopettajiksi naisia. Mutta ne oppimateriaalit nyt kuitenkin piti painaa tässä uudenlaisessa, sanottakoon nyt sitten vaikka syntymässä olevassa muotoilun opetuksessa, riippumatta Mäkisen mielipiteistä.
Toisena yksityiskohtana mainitsen Dagmar Neoviuksen yhteydessä esiin tuleen Martta-toiminnan (alkujaan Sivistystä kodeille, 1899). Pettersson nimittäin unohtaa tykkänään, että koko yhdistys perustettiin alkujaan Charlotte Lydeckerin kirjeen stimuloimana, ja tuossa kirjeessähän kiinnitettiin huomiota Karjalan takapajuisuuteen, mitä Martta-liike sitten ryhtyi poistamaan pontevasti, voisipa sanoa suorastaan että tuhoten karjalaista kulttuuria. Nimittäin toisaalla eli mm. Kalevala korun 1930-luvun lopussa perustaneesta Elsa Heporaudasta kirjoittaessaa, Pettersson väittää, että "Nykyään keskustellaan siitä, miten Kalevalassa on hyödynnetty toisen kulttuurin, karjalaisuuden, runoainesta ja perintöä". Petterssonin pitäisi toimittajana osata varoa passiivimuotoa, sillä valistunut lukija tulkitsee sen aina, poikkeuksetta, siten, että tosiasiassa kirjoittaja ei ole eläessään edes kuullut asiasta. Passiivin tarkoitus on tämän lukutavan mukaan tässä hämätä se tosiasia, että mitään tällaista keskustelua ei ole käynnissä – jos olisi, Pettersson olisi maininnut suoraan, mitkä tahot tai ketkä henkilöt keskustelevat. Pettersson kirjoittaa Heporaudasta vielä: "Tuohon aikaan Suomessa oli jo pitkään pidetty karjalaisia suomalaisina, ja karjalaisiin kohdistettiin Suomessa rajuja suomalaistamistoimia. Heporaudan projekti oli osa kehitystä, jossa karjalaisia yritettiin tarkoituksella tai ajatelematta sulauttaa suomalaisiin". Tosiasia on, että aikaisemmin, juuri Marttoja perustettessa, oli ollut niin kuin Pettersson väittää, joten herääkin kysymys, miksei hän siinä Neoviuksen yhteydessä ollut maininnut asiaa. Sittemmin eli Heporaudan aikoihin tultaessa tilanne oli jo muuttunut: 1930-luvulla ja eteenpäin karjalaisuutta sellaisena kuin Pettersson näyttää sen ymmärtävän, harjoittivat vain fennomaanit ja suurliikemiehet omista ja vain omista päämääristään esteettisesti huokean symbolismin muodossa tyyppiä Juhani Ahon Shemeikka-hahmo ja Gallen-Kallelan hörhä-Kalevala-maalaukset, joilla ei ole ikinä ollut oikeasti olemassaolleen tai -olevan karjalaisuuden kanssa mitään tekemistä ja joka pikemminkin vertautui kansallissosialistien Ultima Thule -mystiikkaan.
Karjalaiset noin ylipäätäänkään eivät ole kuin saamelaiset, jotka vahtivat jokaikistä nauhanpätkäänsä kulttuuriselta omimiselta. Karjalaiset ovat kuin japanilaiset tai vaikkapa amerikkalaiset. Karjalaisista on loistavaa, että karjalaisia ideoita, koristemotiiveja, musikkia tai mitä tahansa kopioidaan pitkin maailmaa ja heidän ideansa leviävät, tulevat kehitetyiksi ei vain heidän itsensä vaan kaikien muidenkin toimesta aina kullonkin uuteen aikaan. Karjalaisille kyllä kelpaa, vaikka koko maailmasta tulisi yksi iso Karjala! Tämän uskallan sanoa näin kolmen vartin karjalaisena.
Petterssonin teksti on viihteellistä. Rinnastus on kärjistetty, mutta Petterssonin kirja suhtautuu Suomen historiaan vähän kuin Asterix-sarjakuvat Rooman historiaan. Tätä kirjaa Suomen historian jännät naiset on luultavasti myyty hirveät määrät – sisäkannen esittely kertoo, että Petterssonin edellistä teosta Historian jännät naiset on myyty 50 000 kpl. Pelkänpä, että aivan kuten minun nuoruudessani ei oltaisi tiedetty Rooman valtakunnasta juuri mitään ilman Asterixeja, kotomaamme lukeva yleisö ei tietäsi paljon mitään näistä Petterssonin kuvaamista naisista ilman tätä kirjaa.
Näistä jutuistahan saa sitten olla mitä mieltä haluaa, ja jos jostain on eri mieltä, voi tarkastaa lähdeluettelosta, mistä Pettersson on näkemyksensä ammentanut ja hankkiutua alkuperäisteosten äärelle. Itseäni vähän kismitti Petterssonin asenne Meri Genetziin tai pikemminkin hänen sukuunsa. Suku ja sen huoli jäsenestään oli hänen kohdallaan aika merkittävä tekijä. Olen kuullut joitain juttuja hänestä hänen sukulaisiltaan, ja yksi helposti unohtuva aspekti tällaisten epätasapainoisten ihmisten ylistämisessä on se, miten vaikeaksi he ehkä ovat tehneet lähimmäistensä elämän. Mutta Pettersson viittasi Sanna Ryynäsen tekemään elämäkertaan taiteilijattaresta, ja kas, teos odottelee minua varattuna nyt kirjastossa. Joten siitä ehkä seuraavaksi… (31.01.2023)
