Venäläisterveisiä Sveitsistä

Šiškin, Mihail. Sota vai rauha. Kirjoituksia Venjästä ja lännestä. EU 2023.

Venäjä on aloittanut tänä aamuna 9.2.2023 suurhyökkäyksen Ukrainan Luhanskissa, ja sen kunniaksi sananen Mihail Šiškinin kirjasta Sota vai rauha. Eli olen taas lukenut muotikirjan, ja niin kuin aina, pikkuisen petyin.

Mihail Šiškin on Moskovan poikia. Moskovasta oli neuvostoaikaan pitkä matka länteen, sillä välissä oli joka kohdassa jokin Neuvostoliiton satelliittivaltio. Toisin oli Pietarin kulmilla – Suomi oli Neuvostoliiton ainoa Euroopan puoleinen naapuri, joka ei ollut sosialistinen.

 

Meiltä reissattiinkin ahkerasti rajan taakse kommunismia ihmettelemään heti kun vain pääsi, mikä ei ollut muiden länsimaiden harrastus lainkaan. Muu maailma ihmetteli sitä, että saivat neukut sitten Sputnikin avarututeen ja heti perään sinne ihmisenkin. Meillä sitä vastoin ihmeteltiin, että kaikki kommunistinaiset ovat huoria ja vieläpä halvempia kuin vodka, ja kaikkein oudointa oli se, että kaikki se, mitä me näimme Neuvostoliiton tuottavan, oli siivotonta paitisi ehkä ruisleipä. Me emme nähneet itärajan takana yhtään Sputnikia, vaikkemme toki epäilleet sen olemassaoloa. Me näimme vain törkyisyyden. Tällainen suomalaisnäkökulma Šiškintä puuttuu, mikä vähentää hänen teoksensa uskottavuutta Suomessa.

Kirjan heikkoudet liittyvät siis Neuvostolliiton ja sittemmin Venäjän suhteeseen länteen. Muutamat väitteet toki ovat suomalaisnäkökulmastakin ihan valideja. Ennen lopulta laajasti boikotoituja Moskovan olympialaisia 1980 Šiškin oli kurssitettavana oppaaksi Länsi-Saksan turisteille – joita tosin ei sitten tullut. Oli odotettavissa, että matkailijat kummastelisivat sitä, että tavallisille neuvostokansalaisille tarkoitetuissa kaupoissa hyllyt ammotivat tyhjyyttään, mutta ulkomaalaisille oli valuttamyymälöissä tarjolla mitä tahansa. Piti vastata, että "Aivan, tunnustamme rehellisesti puutteemme. Mutta kun vieraita tulee, tarjoamme heille parasta, mitä meiltä löytyy, vaikka emme voi itsellemme sellaista suoda".

Šiškin vaikuttaa unohtavan, miten neuvostokuva lännestä, ei vain ylipäätään runsauden sarvena vaan myös kulttuuriselta laadultaan ideaalisena, syntyi. Ja sehän syntyi siten, että lännestä tuotiin jotakuinkin sattumanvaraisesti erilaisia tuotteita lähtien sukkahousuista, purkasta ja muovikasseista rocklevyihin, ja näiden yksittäisten artefaktien varassa neuvostokansa, etenkin sen nuoriso, loi täysin kuvitteeellisen käsityksen lännestä, sellaisen, jota ei ollut olemassa missään muualla kuin näiden neuvostokansalaisten hassuissa mielikuvituksissa. Tämä mielikuvituslänsi oli jonkinlainen kaikkivoipa satumaa. Kaikein epärealistisin visio oli se, että länsi pelastaa kuin Kristus konsanaan, ilman ihmisten omia ponnisteluja kunhan vain tunnustaa sen, ja ikävä kyllä, Šiškin vaikuttaa paikoin itse olevan edelleen, 2023 Anno Domni, tämän harhakäsityksen vallassa.

Myönnän järkyttyneeni Mihail Šiškinin väitteistä, että lännen olisi pitänyt milloin missäkin vaiheessa rientää pelastamaan Neuvostoliitto/Venäjä. Hän toki kirjoittaa toisaalta vaikkapa että "Yksinkertaiset neuvostoihmiset eivät millään muotoa tunteneet olevansa vastuussa kotimaansa rikoksista kuten Unkarin kansannousun tukahduttamisesta vuonna 1956, Tšekkoslovakin miehityksestä 1968 tai hyökkäyksestä Afganistaniin vuonna 1979", mutta kaiken aikaa taustalla löllyvät ikään kuin syytteet siitä, miten länsi ei korvaansa lotkauttanut.

Šiškin luonnehtii Neuvostoliittoa ja Venäjää rosvokoplien hallitsemaksi noidankattilaksi. Näin on suomalasnäkökulmastakin, mutta suomalaisnäkökulmasta erottuu tälle syitä, joita Šiškin ei mainitse, ja ne liittyvät osin edellakuvattuun. Šiškin esimerkiksi toteaa, että Venäjällä ei edelleenkään kannata hirveästi yrittää, sillä jos vähänkin menestyt, tulee joku isompi, joka vie sinulta sen kaiken. Aivan, tästä ilmiöstä meillä on Suomessa hyvää kirjallisuuttakin kuten Laurénin uusin. Mutta eivät ne ole vain isommat. Venäjän Karjalassa ei kannata perustaa edes kaupallista perunaviljelmää, sillä pellosta vartatetaan jokaikinen mukula, ja varkaat ovat ihan tavallisia venäläisiä pieneläjiä. Eivät mitään "isompia". Kotipihojenkin pottumaat pitää varustaa korkealla aidalla samasta syystä, ja merkillisintä onkin, että itse asuinakennus saattaa olla mahdoton röttelö, mutta aita on priimatavaraa.

Laillinen toiminta on siis Venäjällä täysin suojatonta, mutta kas, laiton erittäin hyvin suojattua. Tästäkään ilmiöstä Šiškin ei kerro. Hyvä tilaisuus olisi ollut siinä yhteydessä kun hän mainitsi Horkovskin siteeraten tämän putinistisia mielipiteitä. Ja tosiaan, Hodorkovski jos kuka on kaikkien oppertunistien äiti. Belton kuvaakin teoksessaan Putinin sisäpiirissä hyvin tätä varsinaista vilperttiä. Tässä veijaritarinassa Hodorkovski kavereineen aloittaa uransa tuomalla laittomasti tietokoneita Neuvostoliittoon, missä puuhassa heitä suojelivat visusti niin rajavartijat kuin KGB, sillä kaikki halusivat niitä koneita. Ja niin edespäin. Homma kilahti siinä vaiheessa, kun Hodorkovskilla oli näillä menetelmillä ja vastaavilla hankittuna halussaan jokseenkin kaikki Venäjän öljyvarat ja hän oli hilkulla onnistua myymään koko mällin amerikkalaisille kuten ExxonMobilille. Asiat sujuivat mainiosti kaikkein ylimpien hallinnon tahojen suojeluksessa hyvin pitkään ennen kuin kukaan tajusi mitään, ja ne sujuivat niin hyvin siksi, että puuhat olivat lainvastaisia.

Ruohonjuuritasolla laiton kauppa kukoisti myös, etenkin länsiroinan myynti. Sekin nautti miliisin erityissuojelua, sillä useimmat alan bisnesmiehet olivat nomenklatuuran jälkikasvua, eikä heihin voitu näin ollen koskea. Ja saivat siitä sitten miliisitkin osansa, mitä ei voinut saada laillisesta toiminnasta.

Edelläkuvatunlaiset neuvostojärjestelmän absurdiudet loistavat poissaolollaan Mihail Šiškinin kirjassa, ja ne korvataan kvasiylvällä moraalisella paatoksella. Šiškin nimittäin näyttäisi ilmeisen pitkää Sveitsissä asuneena edelleen pitäytyvän siinä hassussa muovikassien ja sukkahousujen varaan rakennetussa länsikuvassa, jossa cowboy ratsastaa aina voittoisana auringonlaskuun jotenkin itsestään, ja hän lajentaa saman koskemaan myös Ukrainaa. Šiškin kirjoittaa, millaisen Euroopan puolesta Maidanilla noustiin kapinaa, tai pikemminkin millaisen ei: "Ei virkamiesten Brysselissä edustaman Eurooopan unionin puolesta vaan inhimillisen elämän puolesta kotimaassaan". Mutta se nyt vain sattuu olemaan niin, että pitää olla virkamiehiä, ja vieläpä mielellään korruptoitumattomia, ja poliitikkoja, mielellään korruptoitumattomia nekin, jotka istuvat Brysslissä tekemässä pitkää päivää asiakirjapinojen kimpussa, sillä muuten ei ole sitä inhimillistä elämää, jota Šiškinkin Venäjällekin haikailee. Siitä inhimillisestä elämästä pitää, ikävä kyllä, maksaa työllä ja venäläisistä "arvoista" aika rajusti poikkeavalla moraalilla, joita ilman venäläiset edelleen tuntuvat kuvittelevan lännen jotenkin ihmeellisesti pyörivän.

Kirjan suosio perustuenee sille, että siinä on runsaasti aforisminomaisia ilmauksia, jotkut Mihail Šiškinin omia, jotkut lainattuja kuten Adam Minchnikiltä: "Patriotismi on suoraan riippuvainen sitä häpeästä, jota ihminen tuntee oman kansansa nimissä tehdyistä rikoksista". Kuulostaa hienolta, paitsi että minä en täysin usko väitettä. Etenkin Venäjän kohdalla uskon taustalla olevan riippuvuuden lännestä, riippuvuuden, josta ei näytetä pääsevän eroon. Ei siis häpeä mistään erityisistä rikoksita vaan riippuvuudesta. Nytkin Venäjä yritti uskotella kansalaisilleen, että riippuvuus onkin toisinpäin – länsi on niin riippuvainen Venäjän fossiilisista polttoaineista, että se nöyrästi polvistuu jumalaisen Äiti Venäjän edessä, kun Venäjä vähän kohottautuu takamuksiltaan. Näin ei siten käynyt. Ainoaksi menetelmäksi katkaista riippuvuus tuntuu olevan vastapuolen tappaminen. Jonkinlainen versio isänmurhasta, siis.

Kiinalla on samaa ongelmaa. Niin Venäjällä kuin Kiinassa kaikki kulkevat ympäriinsä länsimaisessa vaateparressa, ja heti kun lännessä keksitään joku uusi muoti, se leviää sekunnissa pitkin Venäjää ja Kiinaa, mutta tiedossa ei ole yhtäkään venäläistä tai kiinalaista muoti-ilmiötä, joka olisi kokenut saman. Ja se epäielmättä harmittaa, ja tämä halutaan nyt sitten nähdä jotenkin merkkinä yksinapaisesta maailmasta, johon länsi jotenkin pakottaa kaikki muut, etenin Venäjän ja Kiinan, vaikka tietääkseni kukaan ei ole koskaan käynyt väkisin kiskomassa farkkuja yhdenkään venäläisen tai kiinalaisen kinttuihin.

Minun on täysin mahdotonta käsittää, mikseivät Venäjä ja Kiina yksinkertaisesti vain lakkaa apinoimasta länttä. Minusta he olisivat voineet ihan hyvin irtautua oma-aloitteisesti SWIFTistä ja ruveta kehittämään omaa maksujärjestelmäänsä ilman Ukrainaan hyökkäämistä. Venäjä olisi voinut lopettaa öljyn ja kaasun tuonnin länteen, senkin, ilman hyökästä Ukrianaan – senkun vain olisi nostanut hintoja länsimaille niin reippaasti, etteivät nämä enää olisi ostaneet sitä, ja olisi myynyt sitä sen jälkeen kaikessa rauhassa halvalla vain Aasiaan kuten nytkin sitten sodan seurauksena tekee. Miksi tähän tarvittiin hyökkäys Ukrainaan? Olin odottanut, että Mihail Šiškin olsii vastannut tähän kysymykseen. Sitä hän ei tehnyt. Ja niinpä minä pidän edelleen kiinni omasta hypoteesistani, jonka mukaan suurempi syy Venäjän hyökkäykseen ovat 1980-luvun farkut, sukkahusut ja muovikassit ja niistä kehrätty vääristynyt länsikuva kuin joku myytinen Kiovan rus.

Rus sitä paitsi tarkoittaa ruotsalaista, ja ehkä Venäjä on kieltänyt Turkkia ratifioimasta Ruotsin Nato-jäsennyttä vain siksi, että Ruotsin ja Ukrainan lipuissa on (enteellisesti...) samat värit? Venäläiset ovat niin kummallisia, että olettaisin tuonkin olevan mahdollista.

Parhaan Venäjä-kirjan asemaa jää nyt sitten edelleen pitämään hallussaan Catherine Beltonin Putinin sisäpiirissä, joskin sitäkin parempi esitys aiheesta on kuvataiteellinen, nimittäin Vladislav Mamyshev-Monroen valokuvallinen omakuva nimeltä Pyhä kolminaisuus. Siinä kolmiosaisen vessan peilikaapin ovista keskimmäisestä heijastuu Mamyshev-Monroe itse, vasemmalla sivulla näkyy Marilyn Monroe ja oikealla Adolf Hitler. Selittävässä teksitissään Mamyshev kertoo, että hänessä ovat nämä laitojen ääripäät, joita hän yrittää sovittaa yhteen omaksi itsekseen. Väkisinkin alkaa arvella, joskohan Mamyshev tarkoittaa "itsellään" ikään kuin Venäjää noin yleensä. Mamyshev kuoli Balilla vuonna 2013 – hukkui uima-altaaseen, sanotaan. Kysyin pietarilaisgallerian virkailijalta, tiesikö hän, mitä Mamysheville oli oikein tapahtunut, sillä kyllähän uima-altaaseen hukkuminen on aika erikoista. Tyttö vastasi, että ehkä hän oli humalassa.  (9.2.2023)