Israelilaissyntyisen taloustieteilijän Oded Galorin teosta Ihmiskunnan nousu voisi luonnehtia äärimmäisen populaariksi, ja sellaisena myös pamfletiksi. Toistoa on paljon ja agenda on selvä. Taloustieteen lisäksi tässä on hyödynnetty runsaasti paitsi historiallista myös antropologista aineistoa.
Tästä minun tekstistäni pitää varoittaa, että tämä ei ole referaatti Galorin kirjasta, ja varsinkin Kiinaa koskevista spekulaatioistani useimmat ja Venäjää koskevista kaikki ovat vain omian, eivät Galorini.
Neoliittisen vallankumouksen eli maanviljelyksen keksimisen jälkeen inhimillinen hyvinvointi aluksi notkahti – löydökset paljastavat maanviljelyksen kurjistaneen ihmisten elämää. Vaikka lopulta maanviljelykseen totuttiin ja se paljastui kohtalaisen pitkäksi aikaa hyvinkin tuottoisaksi elämäntavaksi upeine kulttuureineen, se oli silti osa vanhaa malthusilaisten loukkujen kierrettä. Malthusilainen loukku tarkoittaa sitä, että teknologiset keksinnöt johtivat vain väliaikaisesti parempaan elämään, sillä tämän edun kumosi muutamassa sukupolvessa väestönkasvu. Pienistä paikallisista eroista huolimatta kouluttamattomien työntekijöiden päiväpalkat niin Babyloniassa kuin Roman valtakunnassa pysyivät alati samoina eli toimeentulominimissä odotettavissaolevan eliniän pysyessä alhaisena myös.
Tästä kierteestä vapauduttiin Galorin mielestä teollisen vallankumouksen myötä: vaurastumisesta ei nyt seurannutkaan enää väestönkasvu ja nälkäkuolema. Miksi näin? Alettiin kiinnittää huomiota inhimilliseen pääomaan eli lähinnä koulutukseen. Ihmisillä ei yleensä ollut varaa kouluttaa suurta määrää lapsia, ja jos ei kouluttanut yhtäkään, yksikään ei menestynyt uudessa yhteiskunnassa. Joten: hankitaan pienempi perhe. Useampien vanhempien panostaessa vähempiin lapsiinsa entistä enemmän myös terveydenhoito kehittyi ja lapsikuolleisuus laski ja odotettavissaoleva elinikä kasvoi ja... Teollistuminen merkitsi myös kaupungitumisen etenemistä; maataloustyöt vähenivät ja väkeä muutti maaseudulta uusiin, paisuviin teollisuuskeskuksiin.
Vaurauden ja väestön lisääntyessä mahdollistui erikoistuminen, ja väestön lisääntyessä lisääntyivät uudet innovaattorit, joiden keksinnöt paransivat taloudellista tilannsetta. Kun vielä neoiittisen vallankumouksen jälkeen ihmisten olot pysyivät suurin piirtein samoina, viimeisen kahdensadan vuoden aikana eli teollisen vallankumouksen jälkeen elinolot eri maaiman osissa ovat erityneet suuresti, mutta silti tulot kasvoivat 1800-luvulta lähtien koko maailmanssa keskimäärin 14-kertaisiksi ja elinajanodote yli kaksinkertaistui.
Galor ei koulutuksen yhteydessä korosta sitä, mitä minä olen aina alleviivannut, että sitä mukaa, kun ihmisen elinympäristöstä tuli yhä enemmän ja enemmän ihmistekoinen, pärjäämäämään ei voinut oppia enää "luonostaan". Kukaan ei vain ympäristöään takkailemalla ja havaintoja tekemällä saada tietoliikennestaelliittia avaruuteen, vaan se vaatii useamman sukupolven kumulatiivisen tiedonhankinnan ja näiden hankittujen tietojen opiskelelmalla opiskelemisen.
Galorin mukaan mikä tahansa koulutus ei kohenna elämää – vaurastumista seuraa vain, jos tämä koulutus on käytännöllistä. Mutta ei sa aina niin varmaa ole. Kiinasta tulee mieleeni, että siellä on aina arvostettu koulutusta, tosin alun alkujaan ikivanhojen kungfutselaisten tekstien ulkoaopettelua, ja väitän kyllä, että tästä kieltämättä epäkäytännöllisen, analysoimiseen rohkaisemattoman pänttämisen perinteestä on ollut apua, kun on nyt kohdattu nykymaaiman tilanne, jossa pitää yrittää synnyttää luovia teknologisia ratkaisuja tuottavaa oppineisuutta. Opetteluun on siis tottumusta toisin kuin vaikapa Saharan eteläpuolisilla alueilla. Tämä ei tarkoita, etteikö Kiinalla olisi ollut ja tule vastakin olemaan haasteita uudenlaisen oppineisuuden hallinnassa. Galor huomauttaa kiitettävästi, että usein keksinnöt eivät johda ihan siihen, mihin keksijä on tähdännyt. Äänilevyn keksinyt Edison oli kaavaillut, että "sitä käytettäisiin tärkeiden poliittisten puheiden äänittämiseen ja puhetaidon opettamiseen". Näin ei käynyt. Voi olla, että kiinalaiset tulevat kohtaamaan jatkossakin vaikeuksia sietää sitä, että kun jotain keksiskellään, syntyy aikomuksiin nähden huteja. Sellaisesta pääsee diktatuurissa helposti hengestään. Kiinassa ei kyetä ajattelemaan, että oivallus, joka ei nyt tuottanut sitä ratkaisua, jota puolueen johto vaati, saattaa olla arvokas joskus tulevaisuudessa jossain ihan eri yhteydessä.
Toinen Kiinan ongelma tulee olemaan se, ettei sillä olla valmiita hyväksymään, että hyödylliset keksinnöt eivät välttämättä teknologisia vaan vaikkapa organisatorisia. Galor antaa esimerkkinä Malcolm McLeanin keksimän kuljetuskontin, josta tehtiin vuonna 1968 standardi ja joka todellakin tehosti kuljetuksia, satamien toimintaa ja kokonaisuutena maailmankauppaa. Kiinassa ei ole valmiuksia tällaisiin järjestelmäinnovaatioihin, ei kertakaikkiaan. Sitäpaitsi keksinnöillä on herkästi taipumuksena muuttaa elämäntapoja ja koko kulttuuria kuten teki radio aikoinaan, ja sitä Kiinassa ei haluta missään nimessä.
Kolmas Galorin mainiosti esiintuoma asia on se, miten teollisus on toisaalta myös pettänyt kansanosia, vaikka hän onkin jyrkästi sitä mieltä, että kun teollisuus vapautti kansakunnat malthusilaisista loukuista, sen pitää siitä hyvästäi saada anteeskis muut syntinsä. Hän kuitenkin kuvailee autioituneita yhdysvaltalaisia teollisuuskaupunkeja ja siitä seuranneita kärsimyksiä. Pelkkä teollistuminen ei siis riitä – amerikkalaiset duunarit kun eivät alkaneet kouluttaa pentujaan eli lisätä inhmilistä pääomaa, mikä olisi ollut se juttu. Galor ottaa esiin Trumpin vision, miten kaikki kääntyy muka hyväksi, kun palataan takaisin amerikkalaisen valmistusteollisuden aamuun, jolloin Pittsburgh ja Detroit kukoistivat. Vastaavasti Galor arvelee, että Briteissä Brexitiä kannattivat etenkin vanhojen teollisuuspaikkakuntien äänestäjät. Hyvinvoinnin kasvu näyttäisi siis riippuvan siitä, että ihmiset eivät tuudittaudu pysyviin asiaintiolihin vaan pyrkivät kehittämään inhimillistä pääomaansa nimenomaan pääomana, jota sijoitetaan tulevaisuuteen. Viimeistään 1980-luvulla alkoi valmistusalan työpaikkojen raju lasku.
Joskin Kiinassa tapahtui samana aikana jyrkä valmistusteollisuuden työpaikkojen nousu 10 prosentista 21 prosenttiin. Tässä jäädäänkin nyt mielenkiinnolla seuraamaan, miten Kiina selviää teollisuustyöpaikkojen romahduksen haasteesta.
Kirjassa onkin havainnollisia karttaesityksiä. Esimerksiksi karttasarja siitä, miten ne alueet, joilla maanviljelys Euraasain mantereella syntyi, ovat vähitellyn siirtyneet huonoiten pärjäävien kastiin.
Väestöjen tarkotuushakuiset politiikat muuttaa itseään eivät kuitenkaan ole aivan uusi keksintö, sekään, eivätkä ennenkään kaikki ole niitä kannattaneet. Galor ottaa esimerkiksi ensimmäisen vuosisadan eaa. juutalaiset, joiden oppinut eliitti määräsi, että jokaisen isän on huolehdittava pojalleen koulutus. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että piti maksaa tämä kallis hinta tai sitten luopua juutalaisuudesa. Molempia valittiin, mistä seurasi, jäjelle jääneestä juutalaisuudesta muodostui erittäin koulutusmyönteinen.
Länsimaissa on kuitenkin jo kohdatu ongelma, jota Galor ei maininnut, nimittäin se, että vaikka ihmiset kouluttautuvat yhä enenevässä määrin, he myös pettyvät koulutukseen aivan niin kuin aikoinaan maanviljelys ja teollistuminenkin pettivät harjoittajansa aikoinaan. Kaikille hyvin koulutetuille ei enää riitä mielekkäitä työpaikkoja, eikä koulutus enää takaa parempaa palkkaa kuin työ jollain valmistustuotannon edelleen voimissaan olevalla ydinsektorilla. Mitä korkeampaa koulutusta tehtävä vaatii, sitä kuormittavampi työ yleensä on, ja niin ikävää kuin se koulutusoptimistien mielestä ehkä onkin, ihmisten välillä on aika jyrkkiä eroja steressinsietokyvyssä. Kinan kohdalta tulee mieleen, että sitä saattaa suojata tältä pettymkseltä juuri se, minkä Galor arvelee länsimaissa aikonaan olleen este koulutuksen vaurastuttamisvaikutuksille, nimittäin se, että kolutuksella on Kiinassa myös sellainen itseisarvo, jota lännessä ei ole ollut n. 700 vuoteen. Koulutus on Kiinassa hienoa, vaikkei siitä olisi pienintäkään hyötyä.
Jälkimmäinen osa kirjasta on keskittynyt pitkälti siiihen vähän vaikeammin ymmärrettävään ilmiöön, miten ihmiskunnan kehityksen alueelliset erot ovat niin hirveän pitkäkestoisia. Galorin pääselitys on monoimuotoisuuden kaksijakoinen vaikutus. Jutun juonen alkulähde on siellä, missä Homo Sapiensin alkulähde, Afrikassa, mistä esi-isiemme ensimmäinen aalto lähti liikkeelle n. 200 000 vuotta sitten. Tuolloin ihmislaji oli Galorin mukaan heterogeeninen, joskaan Galor ei harmikseni selitä, mistä hän sen tietää. Hän väittää, että Afrikasta ei lähtenyt tasaiseti kaikenlaista väkeä. Mitä useampia muuttoaltoja läksi ja mitä pidemmälle matka vuosituhanten saatossa jatkui, sitä enemmän monimuotoisuutta karsiutui matkan varrella, ja sitä vähemmän monimuotoisia olivat kaukaisimmille alueille kuten Amerikkoihin päätyneet ryhmät. Onko meillä niin paljon aineistoa 200 000 vuoden takaisesta Afrikan ihmispopulaatiosta, että voidaan väittää näin? Yhtä kaikki, Galor arvelee, että mitä kauemmas vaaellettiin, sitä homogeenisemmaksi vaeltajaryhmät muttuivat.
Galor korostaa, että tämä monimuotoisuus tässä merkityksessä tarkoittaa vain tätä alkuperäistä monimuotoisuutta: "Lisäksi muuttomatkojen pituudet niin sanotuista "plasebo-lähtöpisteistä – Lontoon, Tokion tai Méxikon kaltaisista keskuspaikoista, joissa Homo sapiens ei selvästikään saanut alkuaan – eivät vaikuta talousmenestykseen mitenkään. Suhde ei myöskään riipu maantieteellisestä etäisyydestä menneisyyden teknologisiin huippupaikkoihin, kuten hedelmällisen puolikuun alueeseen".
Monimuotisuus on talouden kannalta ideaalista, mutta siihen sisältyy dilemma: mitä laveampi on arvojen, uskomusten ja mieltymysten skaala, sitä vähäisempi on ihmisten välinen luottamus ja sitä suurempi konfliktien määrä, jolloin yhteiseen hyvään tähtäävien instituutioiden syntyminen estyy. Ja sehän heikentävää taloudellista hyvinvointia. Mutta toisaalta sille ei voida mitään, että moninaisuus merkitsee taitojen laajaa skaalaa, mahdollistaa erikoistumisen ja toisaan ruokkivat innovaatiot, mikä kaikki kehittää ongalmaratkaisutaitoja myös sosiaalisesti.
Tällä akselilla yhteiskunnat ovat eri kohdissa, ja kulloiseltakin kohdalta tuntuu olevan vaikea liikahtaa. Vakiintuneen sanonnan mukaan demokratia ei ole vientituote. Luottamukseen perustuvia instituutioita ei kannata perustaa, ellei yhteiskunnassa ole niiden edelluttämää luottamusta vaan sen tilalla vain korruptioita ja nepotismia sun muuta syrjintää.
Poliittisen ja taloudellisen vallan päätyminen pienelle eliitille on yleensä hidastanut taloudellsita kehitystä, ja sellainen tilanne meillä on parasta aikaa Venäjällä. Venäjä mainostaa, että sillä on erilaiset arvot kuin lännellä ja että Venäjällä kansan yhtenäisyyttä pidetään arvokkaampana kuin läntisiä vapauksia. Siellä ollaan tietoisia, että tällainen ei johda innovaatioihin, ja Venäjä onkin eksplisiittisesti ilmoittanut nojautuvansa korkeassa teknologiassa Kiinaan. Venäjän talous on perustunut raaka-aineisiin, lähinnä öljyyn ja kaasuun, ja näitä Galor nimittää (siis yleisesti, hän ei manitse Venäjää) suoranaisiksi "resurssikirouksiksi", sillä vaikka ne hetkellisesti vaikuttavat suoranaiselta lottovoitolta, ne vähentävät yhteiskunnissa inhimilliseen pääoaan, ts. koulutuksen ja tulevaisuuteen suuntautuvan ajattelun, tehoa ja sitä paitsi lisäävät "vähemmän tuottoisaa välistävetopohjaista toimintaa", kuten Galor asian ilmaisee (lukijalle herää kysymys, paljonkohan tästä suurelle yleisölle suunnatusta kirjasta on kustannustoimittaja vaatinut sarkasmia poistettavaksi…). Lisäksi Venäjä nojaa viljan ja lannoittiden vientiin. Ensin mainittujen fossilisten polttoaineiden vientihanat on ulkoapäin ajat sitten lähes kokonaan suljettu, mutta nyt paraikaa Venäjä kokeilee, mitä tapahtuu, jos se ei päästä viljaansa ja lannoitteitaan maailmanmarkkinoille, ja se uskoo, että maaima kaatuu siihen. Myös tämä menneisyyden talouteen nojautuminen on Galorin mukaan yleisesti ottaen tuhon tie. "Maanviljelyyn liittyvät edut ovat kuitenkin nykyaikana osoittautuneet pikemminkin esteiksi, joilla on taipumusta hidastaa tuottavampien sektoreiden kehitystä […]", kirjoittaa Galor. Galor ei kuitenkaan väitä, että diktatuurit olisivat sinällään väitämättä huonoja talouden kannalta. Jos niiden taloudelliset instituutiot ovat inklusiivisia eli suviatsevaisia, ne voivat hyvinkin pärjätä, vaikka poliittiset järjestelmät olisivatkin eksklusiivisia. Esimerkkinä hän antaa Etelä-Korean. Se oli taloudellisen menestystarinansa alkaessa vielä diktatuuri, mutta se mm. suojeli yksityisomaisuutta, mikä ei kuitenkaan ole diktatuureissa tavallista.
Uudistuksia ei siis olla aina valmiita hyväksymään, sillä vanhoissa hyvissä oloissa pärjänneet halauvat pitää etuoikeutensa. Pari mielenkiintoista juttua tässä kirjassa on tähän liittyen, sellaisia, joista olin ollut täysin tietämätön. Danzigissa vastustettiini huom! vuonna 1579 uuden nauhakudontakoneen käyttöönottoa, minkä ongelman kaupungihallitus ratkaisi määräämällä keksijän salaa hukutettavaksi. Saman alaan liittyvä toinen uutinen: kutojien kilta vastusti Ranskassa Joseph-Marie Jacquardin (1752–1834) keksimiä reikäkortteihin perustuvia kangaspuita, jacquard-puita, siis, ja tuonnempana tämä teknologia kuulemma hyödynnettiin nimenomaan näistä saadusta ideasta ensimmäisiin tietokoneisiin!
Loppuun vielä mainitsen siitä, mitä Galorkin loppupuolella kirjansa korostaa: missä tahansa ei voida keksiä tai ottaa käyttöön mitä tahansa taloudellista menetelmää. Galor ei mielestäni onnistu ihan täysin vakuuttavasti selittämään sitä, miksi Afrikka, jonka pitäsi olla alkujaan mahtavan moninainen, on kuitenkin nykyään jokseenkin rutiköyhä. Osin selitys voi liittyä siihen, että siellä maanviljelys ei toiminut, karjanhoitokin oli monilla alueilla tautien takia mahdotonta, joten Afrikka jäi jälkeen jo neoliittisen vallankumouksen yhteydessä. Erityisesti Galor manitsee Etiopian, jolla on kuulemma niin priima perimä kaikkeen taloudelliseen toimintaan, että sen keskitulot voitaisiin hetimiten kaksinkertaistaa, jos se vain saisi aikaiseksi riittävää sosiaalista yhtenäisyyttä tässä moninaisuudessaan.
Mutta kyllähän täliaset kirjat ovat omiaan herättämään ajatuksia. Kannattaa ehdottomasti lukea. (9.8.2023)
