Luin taas jännitysromaani, tämänkin vähän sota-aiheisen, eli John le Carrén (1931–2021) postuumisti julkaistun teoksen Viimeinen henkäys. Tapahtumat sijoittuvat epämääräiseen läheiseen menneisyyteen ja kirjailijalle tyypillisesti brittivakoilun maailmaan. Kirjailijalle epätyypillistä sitä vastoin on teoksen lyhyys. Siinähän ei pelkkä sivumäärä ratkaise vaan huomioon on otettava myös se, paljonko on merkkejä sivulla, mutta laskutavasta riippumatta tekstiä on aika vähän. Nopeasti luettava kirja, siis.
Kuten yleensäkin le Carrélla, joukossa on petturi, ja jutun juoni on selvittää ei vain se, kuka tämä petturi on vaan myös se, miksi hän pettää niinkin ison asian kuin (ex-)työnantajavaltionsa turvallisuuden. Jälleen kyse on henkilökohtaisista syistä, mutta tällä kertaa niihin ehkä sekoittuu myös poliittisia motiiveja hyveellisessä mielessä, mitä le Carrén aiemmassa tuotannossa ei ehkä ole tapahtunut ainakaan samassa määrin.
Yksi kirjan lukuisista teemoista on se, että jos sattuu syntymään muslimikulttuuriin, joutuu srorretuksi, vaikka ei olisi uskonnollinen; on hyvä syy pettää oma (enemmän tai vähemmän koti)maansa, jos se syyllistyy välillisesti tai välittömästi tällaiseen yksilöiden sortoon.
Vinkkejä on kylvetty taitavasti pitkin kirjaa ja lukija toki hoksaa heti alussa, kuka on syyllinen, mutta lukija ei kuitenkaan saa tietää ennen kuin ihan viimetipassa, mihin tämä on syyllinen. Mainio kuvio.
Hauska kirja. Vallan pani miettimään, että pitäisiköhän yrittää itse jonkin lajin jännärin kirjoittamista. Dekkarin kirjoittamiseen minusta ei ole, kun niissä pitää aina jonkun kuolla, mutta voisikohan sitä väsätä jonkun sellaisen, missä ei tarvitse tappaa ketään? (3.3.2023)
