Suuren suosion Venäjän Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen sitä analysoivalla videoluennoillaan saavuttanut Martti J. Kari on kirjoittanut aika pitkälle tuohon minunkin katsomani videoon perustuvan kirjan yhdessä Antero Holmilan kanssa. Kirja on nimeltään Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii. Videoon verrattuna kirjaan on sisällytetty runsaasti Venäjän historiaa Martti J. Karin raflaavalla tyylillä höystettynä, ja vaikka vallankumouksen ajoista on sen muutaman vuoden takaisen vuosipäivän tiimoilta tuotettu melkoisesti kirjallisuutta, tässä oli joukkoon yksi uusi, poikkeuksellisen selkeäsanainen versio.
Kirja kertoo sitä, miten Venäjä ei muutu ja miten loppujen lopuksi vallankumouksen myötä, jälkeen ja seurauksena systeemi on pysynyt hämmästyttävän samana kuin tsaarin aikaan. Aina ovat mm. olleet "tsaarin" (puolueen johto, Putin) ympärillä kansaa vastaan puskurinina "pajarit" (nomenkltauura, oligarkit), ne pahikset, joita voidaan peluuttaa toisiaan vastaan uskollisuuteen pakottamiseksi ja joita voidaan aina käyttää syntipukkeina, että "tsaari" pysyy kansan silmissä puhtaana.
Oli mielenkiintoista lukea siitä, miten kansallisuusasiat uudella, Venäjän imperiumin jäljiltä monikansallisella Neuvosto-Venäjällä pyrittin ratkaisemaan. Leninin Marxiin nojaava uskomus oli, että kaikki maailman proletaarit liittyvät yhteen, mutta mitä ilmeisimmin tätä edelsi jonkinlainen välivaihe, jossa oli selvästi olemassa erilaisia kansoja, joiden elämäntavat oikeasti poikkesivat oleellisesti toisistaan. Ajan myötä luokka tulisi kuitenkin ylittämään nämä kansalliset poikkeamat, muodostuisi globaali, yhtenäinen työväenluokka ja valtioiden rajat häviäisivät yhdessä suuressa Venäjän johtamassa kommunismissa. Tähän liittyi tässä välikautena kysymys siitäkin, mitkä olivat luhistuneen Venäjän imperiumin jälkeiset Neuvosto-Venäjän maantieteelliset/valtiolliset rajat.
Karin ja Holmilan kertoman mukaan Stalinin nikkaroimaan tekstiin perustuen Lenin päätti, että tsaarin imperiumin eri kansallisuuksilla oli itsemääräämisoikeus siihen mittaan, että ne saatoivat halutessaan nyt erota ex-imperiumista, tosin sillä ehdolla, että tämä oli proletariaatin etujen mukaista. Tämä kuulostaa aika oudolta suhteessa Stalinin omiin myöhempiin toimiin vaikkapa nyt väestönsiirtoineen yms.
Yhtä kaikki, tosiaankin sitten ilmaantui joukko kansoja, jota halusivat erota. Suomi oli tunnetusti yksi, ja toinen oli Ukraina.
Ukrainan kohdalla oli jonkinasteinen ongelma se, että joka kuudes entisen Venäjän kansalainen oli tosiasiassa ukrainalainen. Ukrainalaiset lisäksi katsoivat omiksi alueikseen eivät vain keskistä Ukrainaa vaan myös ne seudut, joita ukrainalaiset olivat aikojen saatossa alkaneet asuttaa kuten Harkovan, Odessan ja Donbassin. Sitä paitsi mainitut alueet kuuluivat jopa siihen Ukrainan taloudelliseen yhteyteen, jollainen yhteys oli yksi Stalinin kirjaamista kansan määritelmän osista. Tosin Petrogradissa kuviteltiin, että po. alueiden asukkaat olisivat venäläisiä – aivan kuten ajattelee Putin tänään.
Heti Nikolai II:n luovuttua kruunusta ukrainalaiset olivat aloittaneet oman valtiollisen järjestäytymisensä ja perustaneet 4.3.1917 Rada-nimisen kansallisneuvoston, joka halusi heti ensitöikseen palauttaa ukrainan kielen koulukieleksi. Toiseksi haluttiin autonomia, paitsi jos siihen ei suostuttaisi, otettaisiin täysi itsenäisyys. Kolme kuukautta myöhemmin tämä laajaa kansan tukea – myös juutalaisten ja puolalaisen vähemmistön – nauttivat kansallisneuvosto julistautui autonomiseksi vastoin Kerenskin väliaikaisen hallituksen tahtoa.
Ukraina sai sitten autonomiansa, mutta bolsevikeilla oli suunnitelmissa kaapata se Kiovan omassa kongessissa. Joten Kiova julistautui itsenäiseksi tammikuussa 1918. Seurasi omalaatuinen kansainvälinen sisälissota, josta Suomikin sai osansa.
Karin ja Holmilan mukaan Putinin nyt propagoima russkij mir on ideana vain kansainvälisen Venäjän johtaman kommunismin seuraaja. Neuvostoliittoa ei häirinnyt, että maailman muut ihmiset eivät halunneet kansainvälistä kommunismia aivan kuin tämän päivän venäläisiä ei häiritse, etteivät muut halua edes tikulla koskea heidän ruskeaan mirriinsä. Venäläiset eivät pysty käsittämään, miksi muut eivät halua alistua saman vallan alle kuin he. Eivät vilpittömästi käsitä. Ja koska eivät halua, muiden täytyy olla fasisteja.
Kari ja Holmila kertovat, että Dostojevski olisi Putinin lempikirjailioita. En usko, että Putin suuremmin välittää Dostojevskin kirjoista, mutta epäilemättä paljonkin hänen henkilöstään. Dostojevski sisältyy kategoriaan "vastenmieliset henkilöt huippukirjailijoina". Dostojevskin lisäksi tähän joukkoon kuuluu mm. Jean Genet, ja usein nämä tyypit ovat eetisessä vääristyneisyydessään myös rikollisia – Dostojevskin romaaniessahan pyörivät kuuluisat lapsenraiskauskohtaukset, joiden on arveltu seikkaperäsiyytensä tähden olevan Dostojevskin oman teon tai ehkä jopa useamman kuvauksia. Dostojesvki-elämäkerroissa on arveltu, että tekoja olisi vain se yksi enemmän tai vähemmän tiedetty, johon Dostojeski olisi ajautunut vedonlyönnin seurauksena.
Kari ja Holmila mainitsevat Dostojeskista puhuessaan hänen toiseksi parhaan teoksensa Idiootin, mutteivät analysoi sitä, vaikka se on erinomainen selvitys siitä, miten reagoi ihminen, tässä romaanissa Nastasja Filippovna, siihen, että hän huomaa yhtäkkiä joutuneensa halveksituksi asiassa, jossa ei aluksi ollut mitään vikaa; ongelma on siinä, että hän toteaa saman kuin kaikki muutkin ympärillään, nimittäin että hän on alistunut tähän alkujan ihan jees-juttuun omiin etuihinsa nähden liian pitkään, mistä hänelle itselleenkin juolahtaa mieleen, että omaa tyhmyyttään. Psykologisesti vaikeimpia ovatkin nämä kaltoinkohdeluksi tulemisen kokemukset, joihin on itse itsensä tahallaan alistanut vielä sen jälkeen, kun tilanteesta olisi jo ollut tosiasiallinen poispääsy. Tämän tajuttuaan ihminen – tai ehkäpä kokonainen kansa – ei enää halua itselleen hyvää elämää vaan rangaista sekä tuota hyväntekijästä kaltoinkohtelijaksi muuttunutta tahoa että itseään tuhoamallla itsensä. Kuten tekee Idiootin Nastasja Filippovna.
Me, jotka emme ole itse osallisia Putinin Venäjän perikadosta emme esimerkiksi voi käsittää, minkä ihmeen takia siinä maassa suhtaudutaan vaikkapa Serebrennikovin elokuvaan Kesä niin kuin suhtaudutaan. Meistä se on lähinnä surkuhupaisa kertomus länsimaisen rockmusiikin maihinnousun jälkimainingeista Pietarissa. Omanlaisensa Mooseksen perintö. Mutta venäläisille, jotka tuntevat Dostojevskinsa, se on rienausta. Sillä elokuvassa Dostojevskin Idiootin Myskin on Mike Naumenko, Idiootin Rogozin Viktor Tsoi ja Nastasja Filippovna on Venäjä.
Ja Serebrennikov, hän on itse Dostojevski. Kun hän pakeni Venäjältä, hän alkoi heti julkisesti vaatia Abramovitsin poistamista lännen pakotelistalta, sillä Abramivits rahoittaa hänen elokuviaan. Dostojevskihan oli samanlainen opportunisti, mikä tosin lienee yleisvenäläinen ominaisuus.
Paitsi hyvä kirja sinällään, myös – kuten tästäkin tekstista havaitaan – pitkällekin meneviä ajatuksia herättävä. (6.5.2023)
