Käsillä oleva Viktor Jerofejevin romaani Moskovan kaunotar on ilmestynyt suomeksikin jo 1991, muunkielisiä on saatu 1990, ja on oletettavaa, että kirjan kirjoittaminen on tapahtunut tätä vähintäänkin edeltävänä vuonna 1989 tai ainakin vuoden 1990 ihan alussa. Romaani on näin ollen reaaliajassa laadittu kuvaus Neuvostoliiton viimeisistä vuosista. Pitääkö tyyliä sitten allegoriana, maagisena realismina, satiirina vai minä on sitten lukijan silmässä. Itse näkisin, että kyseessä ovat nämä kaikki.
Alkuperäiskielinen romaanin nimi kuuluisi suomennettuna Venäläinen kaunotar, mikä on ehkä suoremmin venäläisiä naisia halventava kuin valittu Moskovan kaunotar. Tällaisista enemmän tai vähemmän vertauskuvallisiin sfääreihin ulottuvista kertomuksista on vaikea sanoa, kuka tai mikä on varsinanen päähenkilö, mutta romaanin kertojaminä, se kaunotar, on pikkukaupungista kahden epäonnistuneen avioliiton jälkeen Moskovaan luikkinut Irina. Hän on päättänyt ottaa ilon irti elämästä ja ruveta elämään niin kuin menestyvät ihmiset, sillä nämä vaikuttivat olevan iloisia. Ja ilo on suuren luokan sukupuolielämä. Irinalla tuntuisi olevan alussa normityöpaikka, mutta ei käy ilmi, mikä se on, mutta eipä sillä väliä – hän menettää sen. Hänen varsinainen menestyksensä Moskovassa perustuu ulkonäköön ja seksuaalisiin seikkoihin, mutta siitä toiminnasta hän ei ota rahaa, sillä kyse on "rakkaudesta", vaikka hän toteaakin, että suoritusten jälkeen hän usein istuu kylpyhuoneessa ja itkee. Paitsi jos vastapuoli on ollut nainen.
Teos tuokin mieleen monia paljon tämän Jerofejevin romaanin jälkeen aiheesta tehtyjä kirjoja ja elokuvia. Neuvostoihmisen loppu -nimisessä yhteisöromaaniksi luokitellussa, oikeiden nimettyjen ihmisten haastatteluihin perustuvassa teoksessaan (2018) Svetlana Aleksijevitš tuo esille neuvostonaisten tavan käyttää "rakkautta" samalla tavalla itsensä ja läheistensä tuhoamiseen kuin miehet vodkaa. Antoine Cattinin ja Pavel Kostomarovin vuoden 2007 dokumenttielokuva Äiti kertoo 9-lapsen katraineen väkivaltaista miestä maaseutukolhoosiin paennesta yksinhuoltajasta ja siitä, miten "rakkaus" periytyy hänen tyttärelleen, joka nai tyypin, joka joutuu vankilaan jokseenkin heti häiden jälkeen – tyttö synnyttää jälleen yhden venäläisen yksinhuolletun lapsen lisää. Masha Gessen on kuvannut useammassakin kirjassaan sitä, miten neuvostoliittolaiset hylkäsivät perheen vanhentuneena porvarillisena instituutiona, ja koska molemmat vanhemmat halusivat rillutella vapaina neuvostokansalaisina, lapset hylättiin kokonaan vaikka kadulle tai sysättin isovanhemmille, ja mieluiten äidit kuulemma toimittivat lapsensa näiden isän äidille. Kaikissa mainituissa (ja lukuisissa muissa, joita en nyt luettele) on ihmettelyn aiheena se, miten naiset omasta halustaan ovat asettuneet hyväksikäytettäviksi. Kyseeesä on ollut vähän kuin huumeriippuvuus.
Mutta nuo mainitut teokset ovat kaikki melkoista jälkiviisautta kun sitä vastoin tämä Jerofejevin romaani on kirjoitettu lennossa. Tässäkin päähenkilötär tulee raskaaksi. Vaikka on aina ennen saanut samalta lääkäriltä automaattisesti abortin, nyt lääkäri yhtäkkiä kehoittaakin Irinaa synnyttämään.
Muutenkin kertomuksen henkilöt muistuttavat Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -hahmoja. He pullahtlevat yllättävillä tavoilla ja alati yllättävinä kuin mainitussa klassikossa konsanaan. Ytimessä on kuitenkin kaiken aikaa Ksjuša, johon Irina on tutustunut rannalla, joskin jää epäselväksi, rakastuiko Irina Ksjušaan vai siihen, että oli ranta, aurinko ja Ksjušan lukema punavalkoinen ranskalainen pokkari.
Ksjušan kautta Irina tutustuu uusiin ihmisiin, ja kerran, kun he ovat juhlimassa, Ksjuša päättäkin humalapäissään ajaa Moskovan ulkopuolelle. Siellä he menevät Antonin luo, Antonin, jonka isä on merkittävä kirjailija ja huomattava henkilö puolueessa. Yö jatkuu… Aamupäivästä, kun Irina nousee, Ksjuša on jo lähtenyt, sillä tällä on Irinan luonnehdinnan mukaan ihmeellinen kyky ponnahtaa aina häiriöittä takaisin arkeen. Kohta paikalle ilmaantuu myös Antonin isä. Tämän kyydissä Irina pääsee takaisin Moskovaan, ja matkan aikana käy ilmi, että on Irinan kohtalona kirjan sanonnan mukaan herättää henkiin tämän Vladimir Sergejevitšin Lasarus.
Sanottu ja ennen pitkää tehty, mutta lieveilmiönä Vladimir Sergejevitš heittää henkensä kesken aktin. Paikalle pärähtää hirmuinen määrä väkeä. Miliisti tietysti, mutta myös toimittajia ja sen sellaista. Nousee kohu. Jota Ksjuša avittaa tilaamalla huippuvalokuvaajan ottamaan alan lehteen kuvia surevasta rakastajatar-leskestä jalat harallaan. Irina pääsee keskiaukeamaksi, ja lehdestä tuee erittäin suosittu.
Ksjuša asuu Irinan tietojen mukaan Pariisin Fontainebleaussa ja on naimisissa hammaslääkärin kanssa. Hän on täysin ranskalaistunut. Hän kohtaa jo ongelmia matkustessaan Venäjälle, ja lehtikohun jälkeen hänen maahanpääsynsä jopa evätään syystä, että hän on petturi ja vieraan vallan agentti. Irina yrittää ottaa yhteyttä häneen; lopulta hammaslääkäri vastaa että "she is in New York". Muutakin outoa tapahtuu. Ennustaja, jonka luona he ovat tyttöjen kanssa monesti käyneet, ei tahdo nyt auttaa Irinaa. Ilmaantuu kummallinen toimittajakaksikko. Ja raskaus tietenkin etenee.
Irina puhuttelee syntymätöntä lasta sammakoksi ja uskoo, että tämä tulee kostamaan hänen puolestaan. Hän järjestää häät, joissa valtakunnan suurmies Vladimir Sergejevitš vihdoin menee naimisiin hänen kanssaan. Se tapahtuu niin, että Irina yhdeksännellä kuulla hirttäytyy.
Me tietysti tiedämme, että todellakin tuli sammakko, joka kostaa koko Venähän häpeää, mutta mistä Jerofejev sen tiesi vuonna 1990, kun Neuvostoliittokin hajosi vasta loppuvuodesta 1991…
Tässä on paljon kiinnostavia yksityiskohtia kuten se, kun ihmetellään rekkakuskien ruvenneen viljelemään autoissaan kuvia, joissa on Stalin sotisovassa. Arvellaan, että kaivataan järjestystä, mutta olivatko ihmiset unohtaneet, mitä Stalinin aikana tapahtui ja olivatko he todellakin valmiita maksamaan järjestyksestä sen hinnan? Huom! Kyse on vähintäänkin vuodesta 1990! Minulla on ollut tapana epäillä nykyistä Venäjän ja Kiinan ystävyyttä vähintäänkin äkkisyväksi. Tässä kirjassa todetaan, että ranskalaiset sylkevät venäläisten päälle niin kuin venäläiset sylkevät kiinalaisten päälle. "Muistan että viisitoista vuotta sitten olitte niin pelossanne, että suunnittelitte vakavissanne kiinalaisten murskaamista", eräs henkilö sanailee toiselle.
Onhan tämä järkyttävän selvänäköiseksi osoittautunut visio. Tämä kirja kannattaa lukea, jos Venäjän kohtalonkiemurat kiinnostavat – kannattaa, vaikkei pitäisi rivouksista niin kuin minäkään vanha kukkahattutäti en pidä. (17.3.2024)