Kukaan ei oikein ymmärrä, hittojako Putin läksi Ukrainaan sotimaan. Kuten Bengt Jangfeldt tässä teoksessaan Venäjä – Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin toteaa, tämän tiimoilta Putinin mielenterveyttäkin on epäilty.
Jangfeldt nyt sitten kuvailee joitain mahdollisia syitä tälle meikäläisestä vinkkelistä täydelliselle järjettömyydelle. Kukaanhan ei usko niitä Putin väiteitä, tokkopa edes venäläiset, että länsi muka haluaa Venäjästä tai Venäjältä jotain kuten kaasua ja öljyä – sen todistamiseksi, ettei länsi halua niitä, niiden tuonti on Venäjältä nyt lopetettu ja korvattu muilla lähteillä ja uusiutuvilla energiamuodoilla. Mutta ei sota ole sillä loppunut. Välillä Venäjällä on erikseen väläytetty Suomen kohdata, että Suomi haluaisi Karjalan takaisin. Näin väittäjät eivät selvästikään ole itse käyneet Venäjän Karjalassa. Jos olisivat, tajaisivat mainiosti, että Suomi haluaa Venäjän Karjalan jättiputkipeltoja vielä vähemmän kuin niitä öljyä ja kaasua.
Joten niin hullulta kun se kuulostaakin, Venäjä on suuttunut koko muulle maailmaalle, etenkin Euroopalle ja siellä erikseen Ukrainalle juuri siitä, että me emme todellakaan halua Venäjältä mitään. Venäjä kokee tämän haveksunnaksi. Ja tätä Jangfeldt nyt sitten ainakin yrittää selittää teoksessaan.
Kaikki selitykset liittyvät jonkin verran Neuvostoliiton lakkauttamiseen vuonna 1991, mikä vieläpä tapahtui ainakin Gorbatšovin muistelmien mukaan valtakunnan johdon juopotellessa valtion datsalla Belovezin metsässä. Pettymys oli lopulta kulminoitunut siihen, kun oli käynyt ilmi, että länttä ei saada paljon toivoa luoneesta kommunismista huolimatta kiinni ja lännessä valmistetut kengät olivat edelleen parempia kuin Neuvostoliitossa.
Tie kohti markkinaalousjärjestelmää ja sen edellyttämään demokratiaan oli takkuinen, ja epäluuloja liian nopeasta siirtymisestä esittivät heti alkuunsa monet kuten vaikkapa systeemin muututtua Venäjälle maanpaosta palannut Solženitsyn – Solženitsynin argumentti oli Jangfeldtin mukaan se, että demokratiaa ei Venäjälle voida saada, koska se edellyttää kansalaisyhteiskunnan, jota Venäjällä ei ole koskaan ollut. Solženitsyn osoittautui olevan oikeassa. Markkinataloutta ei saatu, vaan jatkettiin oikeastaan ja ennestään olemassaolleen valtionkapitalismin tietä.
Yhtä kaikki, kaikissa näissä visioissa, joissa ei uskottu siihen, että Venäjän edes kannattaa yrittää tavoitella länttä, vaikuttaa olevan yhdistävänä tekijänä Venäjän erikoislaatuisuus, jota on mahdotonta ymmärtää, ja sen erikoislaatuisuuden perusta on juuri tämä mahdottomuus ymmärtää sitä. Tätä ei määritellä negatiivisen kautta niin, että Venäjä ei kykene tavoittamaan länttä siksi, että sen kansalla on huono moraali ja virkamiehet korruptoituneita vaan siten, että sen ei edes kannata, koska se on niin erilainen. Mutta millä tavalla erilainen? Pääideologiksi nousi Anna Ahmatovan ja Nikolai Gumiljovin vankileireillä kaiketikin ainakin aivan terävimmän järkensä valon menettänyt poika Lev Gumiljov (s. 1912), joka loi monissakin Venäjää aina 1990-luvulta lähtein peranneissa suomalaisissa kirjoissa esitellyn mieikuvituksekkaan historiakäsityksen.
Ensimmäisen kerran törmäsin tähän Gumiljovin visioon vuonna 1996 Christer Pursiaisen teoksessa Venäjän idea, utopia ja missio. Janngfeldt tuntuisi painottavan Gumiljovin visiossa hiukan eri asioita kuin Pursiainen. Jangfeldt nimittäin kuvailee Gumiljovin käsitystä sivilisatiosta aika konventiaalisella tavalla, paitsi että sen ytimessä on passionaarisuus, jonkinlainen kansallisesti määrittynyt energia. Pursiainen puolestaan korostaa sitä, että Gumiljov nimenomaisesti ei katso sivilisaation määrittyvän uskonnon, kansallisuuden tai muun tällaisen kautta vaan sitä määrittään superetnos, joka on käytäytymismalli, joka yhdistää kaikkia saman superetnoksen piiriin kuluvia riippumatta vaikkapa näiden etnisestä taustasta tai uskonnosta. Ja näihinhän konventionaaliset sivilisaatiomääritelmät aika usein perustuvat. Se, miten nämä käyttäytymistavan muodostavat etnokset ja niiden korkeamman hierarkiatason superetnokset syntyvät, tapahtuu erityisestä vahvojen yksilöiden kipinästä muihin leviävästä passionarisuudesta. Niinpä superetnokset ovat eri ikäisiä, ja läntinen/eurooppalainen superetnos on Gumiljovin mukaan 700 vuotta vanhempi kuin se euraasialainen, johon Venäjä kuuluu. En siis ole perehtynyt Gumiljovin omiin teksteihin, vaan kiinnitän tässä nyt huomiota siihen, että olen lukenut niistä eri tavoin painottuneta tulkintoja.
Gumiljovin ideat euraasianismeineen toi Alexandr Dugin (s. 1962) uudelleen muotiin ennen kaikkea teoksellaan Geopolittikan perusteet vuonna 1997, eli vuosi Pursiaisen kirjan ilmestymisen jälkeen ja vuosi siitä, kun Jeltsin oli ilmoittanut, että nyt tarvitaan kansallinen idea. Muistutan, että Gumiljovin ideologiasta on tasaisin välein huomautettu meillä Suomessa myös populaareissa kirjoissa (joihin Pursiaisen teos ei ehkä kuulu) kuten Susanna Niinivaaran teoksesa Venäjän viides ilmansuunta vuodelta 2015. Joten me emme nyt ainakaan Suomessa voi leuhkia sillä, ettemme olisi ikinä voineet aavistaakaan, miten Venäjä ryhtyy tällä vuosituhannella toimimaan.
Dugin höysti Gumiljovin visiota nationalismilla, jota ei Gumiljovin visioon samassa mielessä siis sisälly. Venäjällä on vanhastaan oltu sitä mieltä, että Moskova on kolmas Rooma eikä neljättä tule, eli Venäjä ei ollut vain ominaisuuksiltaan erilainen kuin länsi vaan jopa parempi. Tämä sointui yhteen Solženitsynin (ja toki eräiden muidenkin) esittämän kieltämättä jossain määrin paikkansapitävän näkemyksen kanssa, että demokratialla on vaarana johtaa keskinkertaisuuteen, enemmistön tyranniaan. Ja kun Venäjällä nyt haluttiin nimenomaan olla ylitse muiden, demokratia oli jopa epätoivottava tilanne. Duginin henkilöhistoria on sikäli mielenkiintoinen, että hän oli aikanaan nuori vihainen neuvostovastainen mies, ja hän esittei näitä ajatuksiaan runoina samoihin aikoihin kun Gumiljov omiaan. Nuoren kirjailijan teoksista, kuten Gumiljovinkin, otettiin 100 000 kappaleen painoksia, mikä viittaa siihen, että hän nautti jonkinlaista suojelua, hänkin. Tärkeimmäksi Duginin liittolaiseksi tuli yleisesikunnassa työskentelevä romaanikirjailija Aleksandr Prohanov (s. 1938), äärinationalisti, joka oli tehnyt läpimurtonsa 1969 Kiinan ja Neuvostoliiton rajaselkkauksen aikaan. Molemmat toimivat Prohanovin perustamassa Den-nimisessä, parahiksi ennen Neuvostoliiton romahdusta vuonna 1990 perustetussa lehdessä. Lehti oli pantu pystyyn Neuvostoliiton kirjailijaliiton tuella vastavoimaksi länsimielisenä pidetylle Literaturnaja gazetalle.
Jangfeldt ei sano tätä, mutta minulle tulee tästä kaikesta mieleen se, mitä Benton kuuluisassa Venäjä-kirjassaan väittää, että Neuvostoliiton romahdus oli suunnitelmallisempi tapahtuma kuin yleensä uskotaan.
Jangfeldt kiinnittää huomiota eriäsiin seikkohin, joita en ollut tullut lainkaan ajatelleeksi tai edes tiennyt kuten että Jugoslavian hajoaminen oli neuvostiliittolaisille Neuvostiliiton hajoaminen minikoossa. Toinen kiinnostava seikka kirjassa oli Eduard Limonov, hänkin Duginin kavereita. Limonov asui 70-ja 80-luvuilla Yhdysvalloissa, oli punkkari, eli avustuksilla, käytti huumeita ja homosteli, ja varsinkaan viimemainitun ei Putinin itse esittämien ja duumassakin hyväksyttyjen normien mukaan pitäisi olla kovin korkeassa kursissa nyky-Venäjällä. Mutta johdonmukaisuus ei ole venäläisten leimallsiin piirre. Limonov palasi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen isänmaahansa, ja yhdessä hän ja Dugin perustivat vuonna 1993 Kansallisbolševistisen puolueen – kalskahtaa vähän samalta kuin "kansallissosialistinen". Puolue kunnostautui erikoisesti taiteellistyyppisissä provokaatioissa, ja eksplisiittisesti ilmaistu päämäärä oli järjestelmän perusteellinen tuhoaminan. Tilalle piti saataman "perinteinen hierarkinen yhteiskunta". Kuulemma "Kansallisbolševistien tavoitteena on luoda Vladivostokista Gibraltarlle ulottuva, venäläiseen sivilisaatioon perustuva imperiumi". Ideologia on venäläiseen tapaan paradoksaalinen, sillä samaan aikaan, kun vaaditaan hierarkista yhteiskuntaa, kuria ja järjestystä, vaaditaan myös täydellistä vapautta, jota mm. Solženitsyn oli pitänyt Venäjän oloissa vaarallisena: "Kulttuurin tulee kasvaa kuin villi puu. Meillä ei ole aikomustakaan typistää sitä. Täysi vapaus", siteeraa Jangfeldt kansallisbolševisteja.
Joten repikääpä siitä. Jos ette onnistu, niin ei se mitään, sillä visio oli sen verran paradoksaalinen, etteivät Dugin ja Limonov itsekään kyenneet sovittamaan sen ristiriitoja vaan riitutuivat jo 1995.
Duginin ideoihin kuului myös kaaoksen aiheuttaminen Amerikan sisäpolitiikassa, missä kieltämättä on onnistuttu. Duginin neuvon mukaan kaasua ja öljyä piti käyttää aseena muuta maailmaa vastaan, mutta siinä on onnistuttu huonommin. Duginin olettamus oli, että "atlantismin jättirakennelma" kaatuu aivan yhtä helposti kun aikoinaan Varsovan liitto ja Neuvostoliitto. Dugin näki tässä kyllä välietappeja, ja yksi oli luoda Venäjää kohtaan ystävällismielinen Europpa käyttäen hyväksi Saksaa, ja näin syntyvän suurliiton seurauksena Moskova ja Berlini jakaisivat niiden alaisiksi jäävät maat keskenään.
Loppupelissa syntyvän Venäläisen imperiumin piti kuulemma suuntautua Kiinaan, Iraniin ja Intiaan. Iranin kanssa homma on onnistunut, Intia epäröi, ja Kiina on lähtenyt niin reippasti mukaan, että sen pitäsi herättää kyllä Venäjälläkin epäluuloja. Kiinalaiset eivät todellakaan pitä venäläisiä itseään ylempinä, eivät edes tasa-arvoisina, mitä minulla on ollut tilaisuus havainnoida elävänä luonnossa. Saattaa olla, että jos oikein huonosti käy, Venäjä saa Kiinasta itselleen edellistä pahemman "amerikan". Venäjä saataakin pelätä, että siitä tule "atlanttisen maailmansa" ja Kiinan välinen iso "ukraina", väli- tai reuna-aluetta, puskurivyöhykettä? Kuka tietää? Venäläisten aivoituksista kun ei todellakaan tiedä.
Jonkinlanen ongelma on Duginin mielestä Ukraina. Jangfeldt toteaa sen saman kuin kaikki muutkin Venäjän varhaisvaiheiden historiasta, että ytimenä oli Kiovan Rus, ja rus tarkoittaa ruotsalaista. Duginin mielestä Ukraina on valtava vaara koko Euraasialle. Dugin on melkoinen ennustja, sillä hän totesi jo hyvissä ajoin, että ellei Ukrainan onglemaa ratkaista, seurauksena on sota. Näin kiletämättä on käynyt, mutta venäläisiä lukuunottamatta kukaan muu koko avarassa maailmassa ei käsitä, mikä ongelma Ukraina oikein tosiasaissa, siis faktojen eikä venäläisen mielikuvituksen maailmassa, oikein on. Mutta luultavasti ongelman ydin on tuossa ruotsalaisessa alkuperässä. Mutta kuten sanottua, ihan käsittämätöntä höttöä.
Toissapäivänä Kiina ilmoitti Global Timesilla, ulkomaalaisille suunnatulla propagandasivustollaan, että se aikoo tehdä Japanista oman "ukrainansa". Aikataulusta ei ollut puhetta, mutta epäilemättä viimeistään sitten, jos/kun Venäjä voittaa sotansa Ukrainassa, mihin Kiina näyttää uskovan, mutta voidaanhan sinne avata toinen rintamakin. Mutta aika mielenkiintoinen uhkaus.
Kiinalla on Japanin suhteen vähän samanlaisia kultturihistoriallisa ongelmia kuin Venäjällä Ukrainan suhteen. Meikäläisestä näkökulmasta nämä ovat ehkä aikansa eläneitä ja sellaisinakin pienenpuoleisia kuin punatukkaisen pojan arpi Kottin tv-sarjassa Kuun pimeä puoli. Pieni Japani on aina pärjännyt paremmin kuin iso Kiina. Kiina on hävinnyt kaikki sotansa Japanin kanssa. Monet alkujaan kiinalaiset kulttuuri-ilmiöt tunnetaan paremmin japanin- kuin kiinankielisillä nimillään kuten zenbuddhalaisuus, joka on syntynyt Kiinassa nimellä chan, tai bonsaipuut, jotka on kehitetty nekin Kiinassa, missä nimi on penzai – itseasiassa sanat kirjoitetaan samoilla kanji-merkeillä, äännetään vain maissa eri tavoin.
Ettei syntyisi sellaista kuvaa, että Jangfeldt laskisi euraasianismin alkaneen vasta Gumiljovista ja Duginista, vaikka minä nyt olen lähinnä heistä kirjoittanut, niin todettakoon, että näin hän ei suinkaan tee. Siteeraan tähän loppuun erästä varhaista Venäjän suuruuden apostolia tästä Jangfeldtin kirjasta, Vladimir Sovolovia: "Kansallinen itsetietoisuus on yksi asia; mutta kun kansan itsetietoisuus muuttuu itsetyytyväisyydeksi ja itsetyytyväisyys lähenee itsepalvontaa, sen luontainen seuraus on itsetuho; satu Narkissoksesta on kehoitus yksilöiden lisäksi kokonaisille kansoille." (18.01.2023)
