Mustaa rakkautta

Oz, Amos. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Jyväskylä 2007.

Nuorena luin Amos Ozin Mieheni Mikaelin, joka oli sangen typerä. Niinpä meni aikaa ennen kuin takakansiteksti houkutteli minut lukemaan vuonna 2012 suomennetun Fiman, ja sitten taisin oikein asettua kirjaston varausjonoon, kun Juudas ilmestyi. Oz ei kuulu varsinaisiin lempikirjailijoihini, ja se tapahtuikin vähän niin kuin paremman tekemisen puutteessa, kun rupesin lukemaan hänen omaelämäkerrallista teostaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Kirja kertoo ennen kaikkea Amos Ozin (1939–2018) elämän ratkaisevimmasta tapahtumasta, hänen äitinsä itsemurhasta perheen ainoan lapsen, Amosin, ollessa 12-vuotias ja äidin 38-. Mutta kirja kertoo paljosta muustakin, kuten Israelin valtion perustamisesta ja rakentumisesta ristiriitoineen, joita Oz suomii tavalla, josta ei-juutalainen saisi heti antisemitistin leiman otsaansa. Hän näkee näille selityksiä pikemminkin juutalaisten keskinäisissä nokkimisjärjestyksissä kuin vaikkapa suhteessa Israelin alkuperäisiin arabiasukkaisiin, palestiinalaisiin tai kristittyihin, joiden perään Oz kertoo hänen kotikadullaan Jerusalemissa syljetyn.

Juutalaisten keskinäisen nokkimisjärjestyskysymyksen voi katsoa tappaneen Ozin äidin. Avioliitto ei ollut ulkopuolisten silmään ideaalinen, ja tuon ajan Jerusalemin kristillisen lähetystyön suomalaiset grand old ladiet, Aili Havas ja Rauha Moisio, olivat kiinnittäneet siihen huomiota, mistä kertoivat tuonnempana Ozille. ""Me rakastimme sinun rakkaita vanhempiasi", Aili-täti sanoi minulle mitään näkemättömät silmät etsien minun katsettani, "me rakastimme heitä todella kovasti, heidän elämänsä täällä maanpäällä ei ollut helppoa eivätkä he osoittaneet armeliaisuutta toisiaan kohtaan[…]"

Äidin sukulaiset syyttivät Ozin isää tästä itsemurhasta. Ozin isä loukkaantui syytöksistä syvästi eikä luultavasti koskaan hyväksynyt niitä tai kokenut pienintäkään syyllisyyttä, edes siitä, että oli hypännyt avioliiton aikana vieraissa, mistä Amos-pojalla oli omia havaintoja. Isä menikin uusiin naimisiin vuoden kuluttua Amosin äidin kuolemasta. Amos alkoi käydä äitinsä sukulaisten luona sapattina, ja ennen pitkää Amos suoritti isänmurhan ennen kaikkea vaihtamalla isänsä sukunimen Klausner Oziksi. Samassa yhteydessä hän  hylkäsi isänsä suvun oikeistolaiset näkemykset ja muutti kibbutsiin viidentoista korvissa.

Isän suvun kannattamat poliittiset näkemykset osoittivat naurettavuutensa siinä äidin kuoleman alla. Tuolloin 12-vuotias Amos meni elegantin isänisänsä kanssa kuuntelemaan Menachem Beginiä (1913–1992). He astelivat itsetietoisina aškenaaseille varattuihin etupenkkeihin salin takaosan täyttyessä duunariväestöön kuuluvista sefardeista jos nämä sinnekään mahtuivat, ja elleivät mahtuneet, joutuivat jäämään roikkumaan salin ulkopuolelle. Nopeasti syntyneessä ja nopeasti kehittyvässä kansakunnassa kielikin muuttui nopeasti:

"Kielenkäytössä kulki raja, joka erotti Israelissa varttuneet – suunnilleen 25-vuotiaat – vanhemmista ja niistä, jotka olivat opiskelleet hepreansa kirjoista". Joidenkin sanojen merkitykset olivat elävässä elämässä muuttuneet, ja kun Begin puhui "aseista" ja "asevarustelusta", hän käytti vanhanaikaisia sanoja, jotka olivat jo ajat sitten ruvenneet merkitsemään kyrpää ja hässimistä:

 

"Saliin levisi ällistynyt hiljaisuus. Mutta herra Begin ei huomannut sitä. Hän korotti ääntään ja raakui voitonriemuisesti:
"Jos minä olisin nyt pääministeri, niin meitä vartustaisivat
[eli uuden kielen mukaan nussisivat] kaikki – kaikki, avan kaikki!! Kaik-ki!!!"


Eturivin aškenaasi-vanhusten keskuudesta kuului muutama voimaton, epäröivä taputus. Mutta koko muu valtava kuulijakunta epäröi, kuin kukaan ei voisi uskoa korviaan."


Kävi niin onnettomasti, että Amos alkoi nauraa hysteerisesti. Hän yritti tuhahduttaa nauruaan, mutta siitä ei tullut mitään vaan nauru tyrskyi tyrskymistään, minkä seurausena isoisä nousi ja veti pojanpoikansa ylös tuolista ryhtyen raahaamaan tätä näyttävästi korvasta pois paikalta.

Luvattuun maahan siis oltiin tuotu mukana eri juutalaisryhmien vanhat asemat, tavat ja odotukset elämänkulusta, nyt vain suppeampaan tilaan. Ozin isänpuoleinen suku oli oppineita, joskin hänen oma isänsä oli enemmän tai vähemmän epäonnistunut sellainen. Hän oli tietorikas hölöttäjä, joka ei pystynyt olemaan hiljaa kuin silloin, kun teki omia tutkimuksiaan, jotka eivät sattuneet olemaan muiden mielestä juuri minkään arvoisia. Hän tienasi elannon perheelleen kirjastonhoitajana, mitä piti epäoikeudenmukaisena tappiona. Hän yritti saada oppituolia uuden Israelin uusistakin yliopistoista, vaikkei arvostanut näitä suuremmin, muttei saanut sellaistakaan.

Ozin äidin perheen kohtalo puolestaan oli käynyt käytännön työssä ryysyistä rikkauksiin ja takaisin. Tämä oli tapahtunut sen verran ripeästi, että rikkauksien aikana kukaan muu kuin perheen äiti eli Amosin isoäiti ei ollut unohtanut, mitä köyhyys on. Siispä jo rikkauksien aikana perheen tyttäret, ei niinkään Amosin äiti kuin muut, tarttuivat siionismin asiaan tarmokkaasti. Kun perheen myllykonserni Puolassa meni 30-luvulla nurin, koko omaisuus oli menetetty ja lähdettiin Israeliin, nuo siionistitytöt putosivat uudessa kotimaassa heti itselleen sopiviin koloihin ja löysivät sopivat puolisot. Isälle kävi hiukan huonommin. Hän elätti itsensä ja vaimonsa kuskaamalla hevoskärryillä rakennusjätettä yms, ja hän olikin sitten 70-vuotiaana vielä vahva kuin härkä ja lisäksi vieläpä aina pilke silmässä. Rikkauksien aikana hänellä oli ollut sanontoja kuten "kuuro kuin Jumala" ja että "rikkaus on synti ja köyhyys rangaistus, mutta Jumala ei ilmeisesti halua, että synti ja rangaistus mitenkään liittyvät toisiinsa. Toinen tekee syntiä ja toista rangaistaan". Mutta hänen vaimonsa ei sopeutunut siihen, että uudessa maassa kristallikruunut vaihtuivat vesijohdottomaan mökkiin, jossa oli katto tervapahvista ja käymälänä maakuoppa, jonka ylle isoisä oli kyhännyt katoksen. Rouva kyseli, milloin mies aikoo perustaa uuden myllyn, mutta Amosin äidinpuoleinen isoisä sattui viihtymään ruumiillisessa työssä.

Amos joutui joskus seuraamaan erikoista perheväkivaltaa. Hänen äitisä äiti saattoi tulla heille kotiin osoittamaan aggressioitaan äitiä kohtaan:

 

"Äiti ei vastannut sanallakaan äitinsä uhkaaviin manauksiin vaan istui huoneen nurkassa kovalla ja pehmustamattomalla tuolilla, jossa ei ollut sekänojaa, istui ryhdikkäänä, polvet tiukasti yhdessä ja kädet liikkumattomina polvilla […] Äidin vaikeneminen sai isoäidin sapen kiehumaan ja hän menetti lopunkin itsehillintänsä. Silmät leimuten, kasvot susimaisessa irvistyksessä ja terävät hampaat välkähdellen puoliavoimesta suusta hän heilutti tulikuumaa silitysrautaa käsissään kuin haluaisi paiskata sen seinään, ja sitten hän potkaisi kumoon silityslaudan ja marssi huoneesta läjäyttäen oven kiinni jälkeensä niin lujaa että ikkunat, maljakko ja kupit helisivät.


Äiti, joka ei tiennyt minun katselevan, ponnahti tuolilta ja alkoi kurittaa itseään. Hän läimäytti itseään poskille, repi hiuksiaan, sieppasi käteen vaatepuun ja löi sillä itseään päähän ja selkään kunnes kyyneleet nousivat silmiin. Minäkin aloin hijaa itkeä onkalossani kaapin ja seinän välissä ja purin käsiäni niin että niihin jäi kipeät jäljet."


Amos Oz vietti kibbutsissa 31 vuotta. Vuonna 1961 kibbutsi lähetti hänet Jerusalemin heprealaiseen yliopistoon opiskeleman kirjallisuutta, sillä kibbutsin koulu tarvitsi kirjallisuuden opettajaa. Hän päätyi professorikis Negevin Ben-Gurion yliopistoon, josta hänen isänsä oli tavoitellut aikanaan paikkaa. (12.10.2022)