Meidän kirjallisuuspiirissä on seuraavana vuorossa lukuvuoden klassikko, nyt Thomas Mannin Buddenbrookit. Romaanissa kerrotaan porvariperheen patriarkasta ja hänen perillisistään ja siitä, miten arvostetun dynastian perustajan elämäntapa menettää kannatustaan seuraavissa sukupolvissa sadan vuoden aikana. Tämä on siis minun tulkintani – monen muun mielestä kyseessä on kauppiassuvun degeneroituminen.
Minulla on monta lempikirjailijoiden sarjaa. Kuolleiden länsimaisten kirjailijoiden kategorian ykkössijaa pitää hallussaan juuri Thomas Mann (1875–1955). Näin siitä huolimatta, että hän ei ihmisenä ehkä ollut kaksinen, mutta eivät kirjailija useinkaan ole. Esimerkiksi en hirveästi arvosta sitä, että Mann nuoruudessaan oli vähintäänkin konservatiivinen ja nationalistinenkin ajatusmaailmaltaan. Hän käänsi sitten kelkkansa – mahdollisesti vain tai ainakin – oman nahkansa pelastamiseksi, kun rupesi näyttämään, että natsit äityvätkin juutalaisvastaisiksi. Mann oli, nähkääs, tullut menneeksi naimisiin juutalaisen Katia Pringsheimin kanssa. Tässä vaiheessa Mann jopa tuki lausunnoillaan sosialisteja ellei suorastaan kommunistejakin. Vaan kun toinen maailmansota ja Kolmas valtakunta olivat ohi ja Mann tullut takaisin Eurooppaan Yhdysvaltain retkeltään, hän palaisi jossain määrin aikaisempiin arvoihinsa.
Tässä yhteydessä en malta olla huomauttamatta sitä, että tässä Mannin esikoisromaanissa Buddenbrookit esiintyy luterilainen pastori nimeltä Pringsheim, enkä sitäkään, että kirjailija on antanut oman etunimensä perheen kakkossukupolven vastuunkantajalle, Thomas Buddenbrookille. Kirjan ensimmäisestä julkaisuvuodesta on jostain syystä useampia käsityksiä. Omasta hyllystä löytyvän Siiri Siebergin vuonna 1956 toisena painoksena julkaistun käännöksen lopussa on kirjan ja kirjailijan esittely, ja siinä väitetään, että romaani olisi julkaistu alkujaan vuonna 1905. Wikipedian mukaan vuosi olisi ollut 1901.
Yksi mielenkiintoinen ominaisuus Mannin romaanissa on se, että lukijaa ei kannusteta olemaan yhdenkään henkilön puolella. Mielenkiintoista on toki jo sekin, miten tuollaisia kauppahuoneita kuin Buddenbrookit-romaanin ylipäätään saadaan alulle. Romaanillahan on todellisuuspohjaa, sillä se kertoo Thomas Mannin omasta suvusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että perheyrityksissä ensimmäinen sukupolvi perustaa, toinen pitää pystyssä ja kolmas tuhoaa. Hmmm... Varmaan perustajasukupolven vaiheessa kyse on jossain määrin noiden ihmisten poikeuksellisesta energiasta, joka kenties puhkeaisi merkittäviin tekoihin olosuhteissa kuin olosuhteissa, mutta millaisiin tekoihin tai yrityksiin, se luullakseni riippuu pitkälti historiallisesta hetkestäkin.
Seuraavissa sukupolvissa joudutaan ainakin osin toteamaan, ettei heissä ole isoisosän draivia. Tai sitten maailma on muuttunut ja seuraavien sukupolvien jäsenten tarmo alkaa suuntautua johonkin aivan muuhun. Tai sitten ei kumpaakaan. Itse äänestän maailman muuttumisen puolesta merkittävimpänä tekijänä. Romaanin Buddenbrookit kävivät suuren luokan kansainvälistä kauppaa, joka sitten hiipui, mutta sama tendenssi näkyy pienemmässä mittakaavassa omassa suvussanikin. 1800-luvun puolessa välissä kasvatetiin taloja ja tiluksia, mutta jo muutaman vuosikymmenen jälkeen alkoi olla muitakin asioita, mistä kiinnostua. Buddenbroookien perheessä ei jostain syystä innostuttu koulutuksesta, mikä luo hieman epäuskottavuuden häivää kirjan ylle. Niin nimittäin tapahtui minun suvussani.
Ei ole tiedossani, jatkoiko Thomasin Mannin sisaruksista joku heidän kauppahuonettaan. Se tietenkin tiedetään, että Mannin dynastia säilyi Thomas Mannin jälkeläisissä, joskin kirjallisuusdynastiana. Dynastia siis vaihtoi muotoaan. Vaikka Buddenbrookit-romaanissa ei siis olla kiinnostuneita kirjallisuudesta ja siihen välttämättä liittyvästä oppineisuudesta, siinä on aluillaan kolmannen kauppahuonesukupolven into musiikkiin, mutta kas, ei sen ansaintalogiikkaan. Kolmannen romaanissa kuvatun polven edustaja Hanno toteaa: "Mitä minun musiikkini on? Ei se ole mitään. […] Ja sitten minusta olisi tuo kiertely ja matkustelu hirveän vaikeaa." Musiikki tuli olemaan meidänkin suvussamme tärkeässä asemassa, vaan kun ei ollut niin rikasta ja korkea-asemaista sukua kuin Buddenbrookeilla, soittamisesta piti saada leipänsä joko kanttoireina tai soitinverstaalla.
Thomas Manin tuotanto kuvaa kirja kerrallaan 1900-luvun historiaa. Esikoisromaani Buddenbrookit kuvaa pitkää rauhan aikaa, jona yhteiskunta muuttui kuitenkin valtavin askelin, vaikka Buddenbrookien uudet sukupolvet eivät ehkä pysyneet perässä. Periaatteessa rauhallisesta ajanjaksosta huolimatta tilanne oli vielä kapitalismin ja markkinatalouden kehityksessä vakiintumaton, ja kuten kirjassa kuvataan, kauppa veti puoleensa monenlaista väkeä, eikä porvarisluokan keskuudessa elämäntapa ollut ollenkaan homogeeninen.
Näitä oloja haluttiin vakiinnuttaa, ja yhtänä muotona oli luoda pelimerkkisysteemi. Eli takerruttiin kovan työn tuoman elintason aineellisiiin tunnuspiirteisiin. Taloihin ja tavaroihin. Lopulta hienosteluun. Kun tietty asema oli saavutettu, liiketoimintaa itseään ei suoranaisesti pyritty kehittämään. Viimeinen Buddenbrookien kauppiaista, Thomas Buddenbrook, senaaattoriksi kohonnut, kauppahuoneen satavuotista taivalta juhlinut, väsähtää hänkin, ja ainoaksi elämänsisällöksi hänelle(kin) muodostuu tukan ja viiksien kähertely ja korkealuokkaiset alusvaatteet. Thomasin poika Hanno tykkää soitella, ja isä sanoo, että voidakseen elää niin hienoa elämää kuin käydä konserteissa ja oopperoissa tämän pitää työskennellä kovasti perheen kauppahuoneessa. Kaikkien muiden paitsi ehkä Hannon mielestä kaiken pitää olla hienoa, varsinkin ystävien, sillä muutenhan näistä ei ole mitään hyötyä. Eritoten Thomas-isä halveksii Hannon ystävää Kaita, pohjalle pudonnutta kreiviä, köyhimystä, jolla ei ole muuta kuin arvonimensä. Mutta kuolinvuoteellaan Hanno hymyilee ainoastaan sisään väkisin tunkeneelle Kaille.
Eli ihmisistäkin on tullut statussymboleita toisilleen, statisteja toistensa elämissä, ja lahimmäisiä yritetään manipuloida olemaan sellaisia kuin itse kullekin parhaiten sopisi. Ja mitä vähemmän muut suostuvat komentoon, sitä typerämpinä näitä pidetään. Thomaskin huomaa lopulta olevansa vain sukulaistensa orja, joka rahoitta näiden turvalliset, fiinit ja sekopäiset elämät. Thomasin sisko Antonia, Tonyksi kutsuttu, jää ikuiseksi lapseksi. Vaikka Tony ihailee esi-isäänsä, joka on ratsastanut Lyypekkiin haki koko Saksan, hän ei itse pysty selviämään kuin kotinurkillaan – hän on yrittänyt Münchenissä, tuon ajan uudessa nousevassa keskuksessa, ja saanut nenilleen.
Koska Thomasin pojasta ei ole kauppahuoneen jatkajaksi, Thomas asian katkerasti tajuttuaan tekee testamentin, jolla määrää kauppahuoneen lopetettavaksi kuolemansa jälkeen. Kun omaisuutta sitten aletaan Thomasin kuoltua myydä, mistään ei saada paljon mitään
Thomas Mannin ura oli pitkä, ja hänen viimeiseksi varsinaiseksi romaanikseen tuli jäämään Tohtori Faustus. Kun esikoinen oli käsitellyt pitkää yltäkylläistä rauhan aikaa, jona ihmiset menettivät kimmokeeen saada aikaiseksi, kun ei ollut pakko, Tohtori Faustuksessa kuvataan paitsi alkuun tuota samaa yltäkylläistä turvallisuutta, myös molempia maailmansotia, joihin Saksa oli syyllinen. Olen lukenut teoksen moneen kertaa, ja joka kerta jotenkin eri näkökulmasta. Nyt, kun meneillään tämä sota Euroopan maaperällä ja giljotiini roikuu koko ajan pään päällä, luen kirjaa väistämättä siltä kannalta, mitä Mann on sanonut noiden Saksan aloittamien sotien kulttuurisista taustoista. Itse asiassa tuntuu suorastaan hullulta, että olen voinut aikaisemmin lukea po. kirjan sivuuttamalla tämä aspektin täysin. Mutta rehellisyyden nimissä minun on pako tässä myöntää, että ensimmäisen kerran olen lukenut sen kertomussikermänä siitä, millaisia uhrauksia tai myönnytyksi sen eri henkilöt ovat tehneet taiteen takia. Jonkun kerran luin sen taiteen degeneroitumisen kuvauksena. Jne.
Tätä nykyistä Tohtori Faustuksen lukutapaani vasten Buddenbrookit näyttäytyy nimenomaan kuvauksena tyhjänpäiväisestä 1800-kuvun jälkipuoliskon silloin jo ikuisina pidettyihin arvoihin harhaisesti nojautuneesta maailmasta ja siitä, miten kaikkia ei nykykielellä ilmaistuna sitten saatukaan "sitoitumaan" siihen. Yksi tapa olla "sitoutumatta" on sairastelu. Sairaus pakopaikkana. Mann on kirjoittanut tästä teemasta kokonaisen oman romaaninsakin nimeltä Taikavuori. Mehän elämme nyt taas aikakautta, jona on käynyt ilmi, että kaikki eivät "sitoudu" siihen arvomaailmaan/maailmankuvaan, jota oltiin pitkään pidetty itsestäänselvänä, ja tätä sanottakoon nyt sitten vaikka kognitiivista dissonanssia paetaan mielenterveysongelmiin. 1800- ja 1900-luvun vaihteen molemmin puolin pakopaikkasairaus oli tunnetusti tuberkuloosi, ja huumausaineet olivat silloinkin muodissa.
Olen lukenut nyt Tohtori Faustusta pitkään ja hartaasti. Se on kirja, jota on aika vaikea kuvata lyhyesti, mutta ehkäpä pistän tänne blogille siitä sanasen juuri sotien motiivien vinkkelistä. (26.12.2024)
Sairauskulttuuripsykologisointia
Eilen mainitsin ohimennen sairastelun kulttuuripsykologiasta. Aihe on minulle henkilökohtaisesti tietenkin ajankohtainen, sillä kyllähän tässä alkaa kremppaa pukata, ja väkisinkin sitä miettii, mihin asti kyse on psykosomaattisista jutuista ellei jopa yrityksestä noudattaa normia "hanki vaivoja vanhetessasi" niin kuin muutkin.
Eräs lääkäriystäväni, patologi vieläpä, totesi taannoin, että joillain ihmisillä voi olla sama geneettinen alttius vaikkapa nyt syöpään, mutta vain joillain näistä se puhkeaa sairaudeksi; omasta tuttavapiiristäni minulla on useampiakin havaintoja, joiden mukaan sen syövän saa sisaruksista se, joka elää terveellisimmin. Vaikuttaa jopa siltä, että varmin tapa saada syöpä on harrastaa urheilua. Stressi epäilemättä vaikuttaa asiaan, mutta kukapa meistä saisi elääkseen stressittömän elämän? Äitini sai kaikki sairaudet, joihin oli pienintäkään taipumusta huolimatta iloisesta luonteesta ja elämänhalusta. Mutta hänellä oli todella kova elämä…
Thomas Mannin esikoisteoksessa Buddenbrookit (1901) esiintyy sairastelun psykopatologisointia. Sairaus on Hannolle pakopaikka samoin kuin lopulta kuolemakin. Siinähän oli vain vähän kirjan kirjoittamista ennen tullut muotiin psykoanalyysi, ja Freudilla oli kuolemanvietin, thanatoksen, käsitekin yhtenä oppinsa kulmakivenä.
Mannin viimeinen romaani Tohtori Faustus (1947) pitää myös kiinni sairauksien kulttuuripsykologisesta ja -historiallisesta luonteesta. Romaani kattaa pitkähkösti aikaa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa – päähenkilöt ovat syntyneet 1883 ja 1885 – ja se päättyy samalla kuin toinen maailmansota eli 1945. Kirja on julkaistu vuonna 1947 eli loppu on likimain reaaliaikainen.
Edellisen vuosisadan alkupuolesta olivat muodissa tuberkuloosi, syfilis ja morfiiniriippuvuus. Muotiin tuleminen tarkoittaa tässä minun sanastossani saattamista jossain sosiaaliryhmässä tunnustettuun, vieläpä suosittuun, kulttuurihistorialliseen viitekehykseen. Tuberkuloosi määriteltiin tässä viitekehyksessä taudiksi niin herkille taiteilijasieluille, ettei heille soveltunut edes ilma, jota muut hengittivät – tämä oli siis aikakauden kulttuuripsykologinen selitys tietyissä ylemmissä sosiaaliryhmissä, vaikka tosiasia lienee ollut, että tuberkuloosiin sairastui hyvin monelaista väkeä, kaikenlaista, joka vain basillin kanssa tekemisiin joutui, ja eniten sitä ymmärtääkseni esiintyi alimmissa sosiaaliryhmissä, joissa hygieniataso oli huonoin.
Tuberkuloosiin yhdistettiin myös jonkinlainen elämäpelko, mikä taas ei vaivannut kuppatautisia, päinvastoin. Syfilikseen liitettiin ylimpien yhteiskuntaryhmien kulttuuripsykologisessa viitekehyksessä kohtalonomainen uhkarohkeus mennä sinne, minne enkelit pelkäävät astua. Kyllähän kuppa tosiaankin niissä piireissä yleensä saatiin jostain muusta kuin omasta yläluokasta. Erikoisinta on ehkä tämä syfliksen korkeakulttuurinen romantisointi, sillä tokihan se oli nimeomaisesti rupusakin vitsaus.
Morfiini yhdisti sitten näitä molempia, mutta edellytti kulttuuripsykologisessa viitekehyksessä käyttäjänsä varallisuutta. Kulttuurihistoriallisesti innoitettua mofiiniriippuvuutta ei rahoitettu rikoksilla. Sitä pidettiin hienostopiirien pakokeinona kovasta ja ymmärätmättömästä maailmasta, vaikka tässäkin käsityksessä todellisuus taitaa ikävästi läpsäyttää poskelle. Morfiiniriippuvuus oli ehkä ennen kaikkea sodissa vammautuneen köyhällistön tuskanlievitysmenetelmä. Sairauksien kultturipsykologisoinnissa tilastolliset seikat eivät ehkä paljon painaneet.
Sotavinkkelistä Tohtori Faustus on kuvaus maailmasotien ja niiden edellytysten riivaamasta Saksasta. Tuossa ennen joulua Putin piti jokavuotisen maratonpuheensa hyvin säädeltyinen mediatilaisuuksineen, ja siinä hän totesi, että itse asiassa hän hyökkäsi Ukrainaan siitä syystä, että hänellä oli ruvennut aika käymään pitkäksi. Tohtori Faustuksessa se henkilö, johon kerronta kohdistuu, on avantgardesäveltäjä Adrian Leverkühn, eristäytymiseen taipuvainen älyllistäjä, joka tietää kaiken, mutta jolle kaikki inhimillinen on vierasta. Viimemainitusta puutteesta päästäkseen hän oli nuoruudessaan tarkoitushakuisesti hankkinut syfiliksen. Tai oman tulkintansa mukaan hän oli tehnyt Pirun kanssa sopimuksen saadakseen aivojen kiihotustilan, jossa tehdä loistavia sävellyksiä. 20-luvun puolenvälin jälkeen hänellä on paussi luomisessa, ja tuolloin hän kirjotti kirjeessä romaanin kertojaminälle, että hänen elämänsä oli "sietämättömän idyllisissä puitteissa tapahtuvaa vegetointia […) joka sai hänet toivomaan, että puhkeaisi taas sota, vallankumous tai jokin muu ulkoinen metakka, mikä ravistelisi hänet horroksesta".
Thomas Mannin aikoihin ei oltu vielä keksitty narsismia, mutta sehän nykyajan lukijalle tuosta mieleen tulee. Mannin kertojaminä toki kuvaa ystäväänsä Adriania huolestuneena ja pitää tätä vaarallisena tyyppinä, joskin lähinnä itselleen, mutta juuri näillä main kirjassa alkaa kertojaminä-humanistillekin valjeta, että jotkin Adrianin oudot pyynnöt ovat ehkä tarkoitetut pyyntöihin alistettujen tuhoamiseksi, jopa tappamiseksi. Toisalta nämä pyynnöille altistujat ovat ehkä itsekin jos eivät nyt tuhovimmaan asti narsistisia niin ainakin turhamaisia. Adrianin ystävyydestä nimittäin kilpaillaan, ja kertojaminäkin huomaa, että suostuessaan Adrianin omituisten järjestelyjen toteuttajaksi hän on itse asissa ollut ehkä vaarassa tai ainakin testattavana itsekin, ja hän onkin näissä tapauksissa ottanut aina mukaan vaimonsa, vaikka tämä ei yleensä ottanut osaa kertojaminen ja Adrianin keskinäisiin tapaamisiin yms.
Kaikkea ei voi yhteen kirjaan kirjoittaa eikä yhden kirjailijan käsiteltäväksi sälyttää, mutta Mannin kirjojen heikkous on niiden läpikotainen elitistisyys. Saksassa tapahtui kertomuksen ajankohtana niin monenlaista. Varsinkin alemman keskiluokan ulottuville ilmaantui uusia ammatteja, joissa tienasi paremmin kuin vanhoissa duunarihommissa, ja aikuisten oikeesti tämä oli yksi syy Saksassa ilmenneisiin ristiriitoihin. Näitä uusia aloja olivat mm. lehdistö, mainonta ja elokuva, joita Mannin Faustuksessa olisi ehkä kannattanut valottaa, sillä niihin verrattuna Adrianin elitistiset avantgardesäveltelyt olisivat osittautuneet selvemmin joksikin muuksikin kuin vain avantgardeksi, nimittäin myös vanhan taide-eliitin joutsenlauluksi. Ja Adrian Leverkühn osittautunut selvemmin maailmansotien aikaisen Saksan symboliksi, joka tuhoutui omaan yli-ihmisideologiseen korskeuteensa. Mutta kuten sanottua, tässä kirjassa on kyllä tarpeeksi miettimistä ilman tätäkin, ja tokihan lukijan velvollisuus on jatkaa omia pohdintojaan kirjan lukemisen innoittamana.
Tällä vanhan maailman arvojen hiipumisella oli monia seuruksia, ja Tohtori Faustuksessa kuvataan siis vain seurauksia vanhalle ns. sivistyneistölle. Uusista yleisemmistä moraalin muutoksista käsitellään romaanissa oikeastaan vain homoseksuaalisuutta, joka normalisoitiin kulttuuripsykologisestii Saksassa lähinnä juuri 1920-luvulla. (27.12.2024)
